LUOTEISVÄYLÄ 2010

14. lokakuuta 2010

2010-10-15T09:01:00.000-07:00

Royal Nova Scotia Yacht Squadron, Halifax, Nova Scotia

44º 37.28’ N, 63º 34.84’ W

Saavuimme Halifaxiin eilen iltapäivällä runsaan vuorokauden mittaisen, leppoisan purjehduksen jälkeen ja olemme nyt lujasti kiinni Pohjois-Amerikan vanhimman pursiseuran Royal Nova Scotia Yacht Squadronin laiturissa. Maasähkö on kytkettynä, ja nettiyhteys toimii suoraan veneeseen. Olo on helpottunut ja lähes kotoinen, vietimmehän täällä yli neljä kuukautta vuonna 2005. Köysiämme oli nyt vastaanottamassa sama mies, Wayne, joka hoiti meidät laituriin myös viisi vuotta sitten.

Tällä hetkellä kallistelemme marinan laiturissa tuulen puhaltaessa 45 solmun voimalla suoraan mereltä, mutta nyt siitä ei ole enää meille haittaa. Olemme päässeet vihdoin perille ja viivymme täällä ainakin pari viikkoa, mikä antaa meille aikaa toipua sekä fyysisesti että henkisesti yllättävän raskaasta matkastamme.
Pohjoiselle purjehduksellemme Alaskan Sewardista Kanadan Halifaxiin kertyi lopulta pituutta yhteensä 7.143 merimailia eli 13.229 kilometriä, ja matka kesti kaikkiaan 4 kuukautta, 8 vuorokautta, 11 tuntia ja 15 minuuttia. Pohjoisin latitudimme oli 74º 14.16’ N.

Luoteisväylä jäisine ja sumuisine kapeikkoineen oli matkamme ehdottomasti haastavin osuus, joka kulutti Sareman kahden miehistönjäsenen energioista valtaosan. Ylitettyämme toisen kerran napapiirin ja jätettyämme näin väylän taaksemme, olisimme mielellämme olleet jo perillä. Edessämme oli kuitenkin vielä noin 1.600 merimailia jatkuvia vastatuulia, kovia virtauksia ja ajoittaisia myrskyjä. Vaikka tiesimme odottaa vastatuulta, matkanteko oli ajoittain äärimmäisen turhauttavaa, koska ainoa motiivimme oli päästä mahdollisimman pian Halifaxiin. Syysmyrskyjen ja hurrikaani Igorin aiheuttamat pakolliset pysähdykset Labradorissa ja Newfoundlandissa olivat kuitenkin, turhautumisesta huolimatta, niin mieleenpainuvia, että jonkinlainen kaipuu jäi itämään. Ehkä palaamme sinne seuraavassa elämässä.
Tiedämme nyt kokemuksen kautta, että matka tulisi tehdä idästä länteen, tuulten mukana. Tuolloin alkumatka pitäisi purjehtia Baffin Bayn jäiden takia Grönlannin rannikkoa pitkin varsin pohjoiseen. Se antaisi mahdollisuuden tutustua alkumatkalla Grönlantiin. Loppumatkalla Alaskan pohjoisrannikolla ei ole satamia poikettavaksi, joten mitään ei jäisi näkemättä kiireen takia, kuten meiltä nyt jäi, kokonainen Grönlanti. Mutta koska olimme jo valmiiksi reitin länsipäässä, meillä ei ollut varaa valita.
Mutta nyt on aika rentoutua ja kerätä energiaa seuraavaa legiä varten. Odottelemme Halifaxissa muutaman viikon hurrikaanien loppumista, minkä jälkeen jatkamme vaihteeksi etelään, Karibian aurinkoon. Sarema kaipaa Alaskan ja Luoteisväylän kylmyyden, jäiden ja kosteuden jälkeen perusteellista kunnostusta niin sisältä kuin päältä. Missä ja milloin se tehdään, on vielä ratkaisematta. Remontin jälkeen siirrymme todennäköisesti jälleen Panaman kanavan kautta Tyynellemerelle ja suuntaamme Sareman keulan kohti uusia seikkailuja.

Haluamme kiittää kaikkia teitä, jotka autoitte matkamme onnistumisessa. Kiitämme meille toimitetuista sää- ja jäätiedoista, joita ilman olisimme olleet hukassa, lahjaksi saamistamme kartoista, polttoainekannuista, jääkekseistä, lainaksi saamistamme autoista, sukelluspuvusta ja aseesta, majoituksista, aterioista ja lentokenttäkuljetuksista, kalastajilta saamistamme kaloista, ravuista ja hirvenlihasta. Kiitämme kaikkia teitä, jotka pesitte likapyykkimme puolestamme, annoitte kotinne käyttöömme, kuljetitte meitä tutustumismatkoilla, selvititte asioita ja soititte puheluita puolestamme. Kiitämme myös kaikkia teitä, jotka elitte mukanamme purjehduksemme eri vaiheissa tukien ja kannustaen meitä. Ja ennen kaikkea haluamme kiittää perhettämme, joka peloistaan huolimatta päästi meidät matkaan. Kiitos teille kaikille!

13. lokakuuta 2010

2010-10-13T13:29:00.000-07:00

Melkein Halifaxissa

44º 34.27’ N, 63º 01.36’ W

Viivyimme Campbell Coven ankkuripaikassamme lopulta neljä yötä. Tuuliennuste ei mennyt ihan kohdalleen, vaan yli 30 solmun puuskainen lounaistuuli tuntui välillä jopa hurrikaanipoterossamme. Itse asiassa lähdimme jo kerran liikkeelle, mutta parin mailin päässä näkyviin tullut vaahtoava järvenselkä teki paluupäätöksen helpoksi. Koska meidän ei ollut pakko lähteä 40 solmun puuskittaiseen vastatuuleen, palasimme takaisin. Vihdoin maanantaina tuuli oli niin tasoittunut, että lähdimme lähes koko päivän kestäneelle matkalle St. Peter'siin, järvialueen eteläiseen päähän. Tuuli oli edelleen vastaista, mutta enää alle 30 solmua puuskissa. Siltavahti avasi alkumatkan Barra Straitin moottoritiesillan heti paikalle saavuttuamme niin, ettemme joutuneet lainkaan odottamaan.

Saavuimme illansuussa St. Peter'siin ja kiinnityimme kanavan alkupäähän odotuslaituriin yöksi. Kävimme aamulla ruokaostoksilla, minkä jälkeen otimme VHF:llä yhteyden sulkuvahtiin, joka tuli avaamaan kanavan alkupäässä olevan kääntösillan. Pääsimme ajamaan suoraan sillan toisella puolella olevaan sulkuun. Sulku on erikoinen, koska merenpinta voi olla joko järven ylä- tai alapuolella, ja sulkuportit toimivat molempiin suuntiin.

Viimeisen vuorokauden aikana olemme pitkästä aikaa päässeet purjehtimaankin. Tuuli kääntyi vihdoin ennusteen mukaisesti pohjoisen puolelle yöksi, ja etenimme usean tunnin ajan mukavalla nopeudella. Tätä kirjoitettaessa tuuli on taas vastainen, mutta lähes olematon, ja aurinko paistaa. Ja mikä parasta, matkaa Hallifaxiin on jäljellä enää 23 mailia eli olemme pian perillä!

8. lokakuuta 2010

2010-10-08T13:59:00.000-07:00

Bras d’Or Lakes, Campbells Cove

46º 01.58’ N, 60º 51.70’ W

Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena ja tuulettomana, ja pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa Cape Bretoniin, Nova Scotiaan. Alkumatkalla saimme purjehtiakin muutaman tunnin, mutta pääosan matkasta jouduimme jälleen moottoroimaan. Keli oli päivisin kirkkaan aurinkoinen, ja öisin yllämme kaartui Linnunrata.
Ainoat tapahtumat matkan aikana olivat kahden laivan väistäminen ja keulanpurjeen sisäänotto vaatimattoman tuulen käännyttyä lähes vastaiseksi. Lauantaina Kanadan pitkänajan sääennuste oli ennustanut heikkoja tuulia alkuviikoksi, mutta maanantaina ennustettiinkin seuraavaksi yöksi 20 solmua lännestä. Boston taas ennusti heikkoa tuulta koko ajaksi. Itärannikolla oli kolme matalapainetta, ja Boston ennusti niiden menevän itään, Kanada taas koilliseen. Onneksi Boston oli tällä kertaa oikeassa.

Saavuimme kahden rauhallisen vuorokauden jälkeen Great Bras d'Orin suulle. Tämä varsinaiselle Bras d'Or Lakes -järvialueelle johtava noin 20 mailia pitkä, kapea salmi, on virtausten vuoksi varsin haasteellinen. Sen kapein kohta on vain 90 metriä, ja siinä virtaus nousee pahimmillaan kuuteen solmuun. Missään ei kuitenkaan anneta sen tarkempaa tietoa kuin, että virtaus kääntyy eteläiseksi hyvissä oloissa kolme tuntia Sydneyn alaveden jälkeen. Lisäksi Newfoundlandin ja Nova Scotian ajat poikkeavat ½ tuntia toisistaan, eikä taulukoiden UTC-aika ota huomioon kesäaikaa.
Laskelmamme menivät kuitenkin oikein, mutta ajoituksemme ei. Tulimme salmen suulle joko liian aikaisin tai liian myöhään, näkökulmasta riipppuen, mutta virtaus oli joka tapauksessa jo/vielä melkoinen. Nopeutemme laski kapeikossa pienimmillään 1,8 solmuun, mutta silläkin nopeudella pääsimme pahimman paikan ohi runsaassa puolessa tunnissa.

Saavuimme illansuussa Baddeckin kaupungin laituriin (46º 05. 98’ N, 60º 44. 83’ W). Satamatoimisto oli kiinni eikä puheluihimme vastattu eli sesonki oli selvästi ohi, eikä satamamaksua enää peritty. Olimme samassa laiturissa vuonna 2005, joten Pohjois- ja Väli-Amerikoiden kierroksemme tuli täällä täyteen. Kierrokseen kului aikaa 5 vuotta, 1 kuukausi ja 7 päivää, ja matkaa kertyi yhteensä 25.572 merimailia. Purjehdus on ilmeisen hidas tapa matkustaa.

Kiinnitettyämme Sareman laituriin, menimme ankkurimaljalle Baddeckin Yacht Clubin baariin. Kesäasukkaat Barbara ja Clarke tulivat juttusille. He olivat nähneet veneemme laiturissa, eikä meitä ollut vaikea tunnistaa paikallisten joukosta baaritiskillä. Makoisien yöunien jälkeen kävimme seuraavana päivänä kaupassa, Barbaran ja Clarkin kutsumina lounaalla ja tutustumassa heidän hienoon kesäpaikkaansa. Pääsimme vihdoin iltapäivällä liikkeelle ja suuntasimme noin kuuden mailin päähän suojaisaan Campbell Coven -ankkurilahteen. Perjantaiksi oli ennustettu kovaa tuulta, mutta valitsemamme ankkuripaikka antoi erinomaisen suojan kaikilla tuulilla. Koska olimme olleet lahdessa jo vuonna 2005, tiesimme, että alueella on ostereita. Pudotimme siis jollan veteen heti saavuttuamme ja lähdimme etsimään ostereita Latte keulassa kurkotellen.

Eipä aikaakaan, kun Riitan ennustus toteutui, ja Latte luiskahti keulasta veteen. Meillä ei onneksi ollut nopeutta juuri lainkaan, joten Latte saatiin nopeasti ylös vedestä. Latte on nyt vähän ajan kuluessa pudonnut kahdesti mereen, ja hänet tunnetaankin nykyisin paremmin nimellä Uimamaisteri.
Pettymyksemme oli melkoinen, kun tutuissa paikoissa ei enää ollutkaan ostereita, ainoastaan niiden kuoria. Matala lahti oli myös levittynyt melkoisesti, ja sen rannat olivat ruohoittuneet. Olisikohan syynä meriveden lämpeneminen? Kiersimme vielä viereiset lahdet, ja niistä löytyi onneksi ostereita riittämiin.

Yöllä nousi sääennusteen mukainen kova tuuli, joka on nyt jatkunut puuskaisena kaksi päivää. Olemme päättäneet odottaa täällä tuulen tyyntymistä ja jatkaa sitten noin 40 mailin päähän St Peter's Canaliin, jonka sulun kautta pääsemme ulos järvialueelta. Kanavan jälkeen meillä on matkaa Halifaxiin enää noin 140 mailia eli matkan loppu alkaa häämöttää!

2. lokakuuta 2010

2010-10-03T12:42:00.000-07:00

Edelleen Port Saunders

Syysmyrskyt ovat kallistelleet meitä laiturissa jälleen viimeiset kaksi päivää. Tuulen voimakkuus on vaihdellut 35 ja 55 solmun välillä, ja taivaalta on tullut vettä kuin aisaa. Viereisessä laiturissa on toinenkin purjevene, jonka novascotialainen yksinpurjehtija-kippari on jo luopunut toivosta päästä kotiin ennen talven tuloa. Onneksi Port Saunders on erinomainen paikka tällaisissa tilanteissa, koska täällä on kaikki tarvittavat laitteet ja tilaa veneen talvitelakointia ajatellen.

Mutta meillä ei ole pienintäkään aikomusta antaa periksi syysmyrskyille, vaan jatkamme matkaa heti kun se on mahdollista. Viimeisimmän sääennusteen mukaan tällainen mahdollisuus näyttäisi olevan huomenna. Tämän hetkisen 35 solmun tuulen pitäisi pudota aamuun mennessä, ja seuraavat kaksi vuorokautta tuuli ja sen suunta olisivat meille kohtuullisen suosiollisia. Irrotamme kiinnitysköydet (kaikki viisitoista) huomisaamuna ja jatkamme lounaaseen kohti Cape Bretonia.
Matkan varrella on onneksi useitakin turvasatamaksi sopivia lahtia, mutta jos suinkin mahdollista, yritämme päästä yhdellä rupeamalla Nova Scotian puolelle. Peukut pystyyn, että ehdimme sinne ennen kuin seuraava matala saavuttaa meidät!

30. syyskuuta 2010

2010-09-30T14:42:00.000-07:00

Port Saunders

50º38.74' N, 57º16.45' W

Saavuimme Port Saundresin kalasatamaan 27. päivä noin vuorokausi sen jälkeen, kun olimme nostaneet ankkurin Red Bayssa. Lähtiessämme illalla meri oli lähes tyyni, mutta yön kuluessa tuuli alkoi jälleen nousta, ja aamuun mennessä vasta seuraavaksi iltapäiväksi ennustettu 35 solmun keli oli saavuttanut meidät. Pekka oli niin turhautunut jatkuvasta kovasta vastatuulesta, että pysyi raivoissaan ruorissa koko legin ajan eli lähes vuorokauden. Saavuimme Port Saundersin kalasatamaan seuraavana iltapäivänä litimärkinä ja väsyneinä.

Nyt meillä on pitkästä aikaa kaikki mukavuudet käytössämme eli suihku, pesukone, ja kuivatusrumpu kalasatamassa ja kylillä ruokakauppa, alko, kirjasto, posti, parturi,jne. Paikalliset kalastajat pitävät meidät ruoassa eli joka päivä, kun Pekka lähtee hoitamaan asioita, hän palaa mukanaan milloin turska, milloin katkarapuja, milloin taas hirvenlihaa. Saimme hoidettua myös uuden hydraulipumpun toimittamisen Port Saundersiin, joten täältä eteenpäin purjehdus tulee olemaan huomattavasti helpompaa. Tosin sää ei näytä kovinkaan lupaavalta; seuraavaksi pariksi päiväksi rannikolle on luvassa tuulta 45 solmua ja merelle vastaavasti 35 solmua. Seuraavan viikon kuluessa ylitsemme pitäisi kulkea viisi matalaa, joiden aikana tuulen voimakkuus vaihtelisi 25 ja 45 solmun välillä, ja vallitseva tuulen suunta tietysti lounas. Onneksi meillä ei edelleenkään ole kiire mihinkään!

26. syyskuuta 2010

2010-09-30T14:35:00.000-07:00

Red Bay

51º42.82' N, 56º26.62' W

Tilanne ei suinkaan rauhoittunut seuraavaan päivään mennessä, vaan kesti lähes viikon ennen kuin tuuli oli pudonnut normaaliin lukemiin ja meri tasoittunut. Kallistelimme laiturissa vielä usean päivän ajan Igorin jälkeen, mutta onneksemme meillä ei ollut enää kiire mihinkään.
Tutustuimme St. Lewisissa paikallisen kyläkauppiaan perheeseen. Isä René auttoi Pekkaa tilaamaan uuden pumpun Newfoundlandista toimitettavaksi johonkin, vielä tuntemattomaan satamaan seuraavan viikon kuluessa, ja Riitta sai päivitettyä blogit hyödyntämällä heidän langatonta nettiyhteyttään. Koko perhe eli Brenda, René ja pojat Cody ja Noah tulivat käväisemaan veneellä vielä ennen lähtöämme, ja lupasimme pitää yhteyttä tulevaisuudessakin.

Irrotimme köydet turvasatamamme laiturista aamuhämärissä 26. päivä ja suuntasimme keulan vihdoinkin kohti Newfoundlandia. Koska olimme kyllästyneet öisiin ruorivuoroihin ja päättäneet tehdä vain päiväpurjehduksia nyt kun se oli vihdoin mahdollista, tarkoituksemme oli pysähtyä yöksi Newfoundlandin luoteiskulmassa olevaan Cooks Harbouriin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta koko aamupäivän, ja noin 15 - 20 solmun sivumyötäinen vei meitä mukavasti eteenpäin. Pikku hiljaa tuuli kuitenkin voimistui, ja sen suunta muuttui meille aina vain epäedullisemmaksi. Ylittäessämme Labradorin ja Newfoundlandin välissä olevaa Belle Straitia, jouduimme jälleen puskemaan väkisin vasten tuulta ja murtuvia aaltoja. Lähestyessämme Cooks Harbouria, tuuli oli ehtinyt nousta jo 30 solmun lukemiin, ja rannan läheisyydessä ja ympäröivillä matalikoilla aallokko ja tyrskyt repivät merenpinnan valkoiseksi kuohuksi. Varsinainen ongelma syntyi kuitenkin vasta silloin, kun Cooks Harbourin edustalla karttaohjelmamme ohjasi meidät suoraan päin väylän reunassa olevaa saarta. Tällä kertaa ei datumin muuttaminenkaan auttanut asiaa, ja virhe näytti olevan lähes puoli mailia. Normaalitilanteessa tämä ei olisi ollut ongelma, vaan olisimme vain käyttäneet silmiämme ja suomalaista talonpoikaisjärkeä, mutta koska meillä ei ole tältä alueelta paperikarttoja käytössämme, ja kylään johtava väylä oli kapea, mutkainen ja tyrskyjen peitossa, päätimme jatkaa matkaa seuraavaan mahdolliseen satamapaikkaan. Lähdimme siis ylittämään uudestaan Belle Straitia, koska lähin tuuleen nähden suojainen ankkurilahti löytyi Labradorin puolelta. Hyvistä aikeistamme huolimatta, olimme siis taas kerran möyryävällä merellä pilkkopimeässä, mutta onneksi Red Bayn lahteen oli matkaa vajaa 30 merimailia.

Pudotimme ankkurin Red Bayn Western Armiin puoliltaöin ja pitkän päivän väsyttämänä menimme saman tien nukkumaan. Vasta seuraavana aamuna totesimme, että jaoimme ankkurilahden yksinäisen belugan (ent. maitovalas) kanssa. Valas sukelteli Sareman lähistöllä koko aamupäivän ja siirtyi vähitellen lähemmäs tekemään tuttavuutta kanssamme. Kun lähdimme rannalle, valas tuli mukaan uiden aivan jollamme vieressä. Jouduimme sammuttamaan perämoottorin siinä vaiheessa, kun valas asettui jollan alle, ja pelkäsimme sen satuttavan itsensä potkuriin. Otimme nyt airot esille ja yritimme soutaa, mutta sekin oli hankalaa, koska ystävällinen valas oli jatkuvasti airojen tiellä. Tässä vaiheessa ainoa järkevä keino oli turvautua harhautukseen. Valas teki silloin tällöin kierroksen jollan ympäri, ja kun se oli noin 10 metrin päässä jollasta, Pekka käynnisti nopeasti perämoottorin, ja lähdimme ajamaan kovaa vauhtia kohti rantaa. Näimme, kun valas nosti päänsä vedestä selvästi hämmästyneenä ja ampaisi saman tien peräämme. Vauhtimme oli kuitenkin sille liikaa, eikä se saavuttanut meitä ennen kuin lähellä rantaa jouduttuamme hiljentämään vauhtia mahdollisten kivien takia. Se luopui seurastamme vasta tultuamme matalaan rantaveteen. Palattuamme veneelle, valas ilmestyi välittömästi paikalle ja uiskenteli jollamme ympärillä selvästi iloissaan nähdessään meidät jälleen.

Kun meidän oli aika jatkaa matkaa, valas tuli auttamaan meitä ankkurin nostossa ja saattoi meidät sitten lahden suulle asti. Pelkäsimme sen seuraavan meitä merelle, mutta jonkin ajan kuluttua sitä ei enää näkynyt veneemme kyljellä eli se oli ilmeisesti palannut kotilahteensa. Emme ole milloinkaan kokeneet mitään vastaavaa pitkän purjehduksemme aikana, ja tämä pieni, ystävällinen valas tulee aina säilymään mielissämme.

22. syyskuuta 2010

2010-09-22T12:04:00.000-07:00

Igorin jälkeen

Tuuli jatkoi nousuaan eilisen iltapäivän kuluessa, ja illalla alkoi sade, joka pimensi jo ennestäänkin harmaan maiseman. Ilmapuntarin lukema putosi 980 mbariin, ja tuulen voimakkuus pysytteli 55 km/h ja 90 km/h välillä läpi yön. Pienen satamalahtemme pinta nousi lyhyessä ajassa kuohupäille, jotka hakkasivat Sareman kylkeä ja yhdessä tuulen kanssa kallistelivat sitä laiturissa niin, ettei pöydillä tahtonut pysy mikään.
Yö kului edellistä huomattavasti rauhattomammin myrskyn äänien ja veneen kallistelun pitäessä meitä aika ajoin hereillä. Olimme tehneet yhteistyö- ja avunantosopimuksen samaan laituriin tulleen newfoundlandilaisen kalastusaluksen miehistön kanssa, mutta onneksemme sopimukseen ei tarvinnut turvautua.

Nyt aamulla maisema on kuin puhtaaksi pyyhkäisty. Sinisellä taivaalla ei näy pilven pilveä, vain kirkkaasti paistava aurinko, mutta tuuli jatkaa puhaltamistaan, ja lahden pinta on edelleen valkoisenaan kuohupäistä. Oletamme tilanteen rauhoittuvan huomiseen mennessä, mutta me jatkamme matkaa Newfoundlandin puolelle vasta muutaman päivän kuluttua, kun ulkopuolella oleva merikin on ehtinyt tasoittua.

21. syyskuuta 2010

2010-09-22T00:53:00.000-07:00

St. Lewis

52º 21.89’ N, 55º 40.85’ W

Koska seuraamme jatkuvasti tuuliennusteita, olimme onneksi tietoisia hurrikaani Igorin lähestymisestä. Siinä vaiheessa, kun Igor ei enää jatkanutkaan kulkuaan itään vaan oli muuttanut kurssiaan pohjoisemmaksi, meillä oli noin 24 tuntia aikaa päästä turvaan sen alta. Vaikka emme voineet hyödyntää moottorin koko tehoa polttoaineen vähäisyyden vuoksi, olimme onneksemme siinä vaiheessa jo niin etelässä, että ehdimme ajoissa Fox Harbourin alias St. Lewisin suojaisaan kalasatamaan.
Kiinnityimme kalasataman laituriin eilen iltahämärissä paikallisen opastamana. Koska tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun jouduimme varautumaan hurrikaanin tuloon, tiesimme mitä tehdä. Kiinnitimme Sareman laituriin mahdollisimman hyvin, sidoimme purjeet ja poistimme kaiken irtonaisen kannelta, minkä jälkeen nautimme illallisen ja menimme hyvin ansaituille yöunille. Vaikka hurrikaani riehuu tällä hetkellä tuskin 50 merimailin päässä meistä, saatoimme nukkua yömme rauhassa. Olimme pitkästä aikaa turvallisesti kiinni laiturissa, eikä meillä ollut ruorinpyöritystä, tutkahälytyksiä, ei halssinvaihtoja, ei purjeiden säätöä, ei rullausta ...
Tänä aamuna nauttiessamme aamiaista, avasimme radion ja olemme siitä saakka kuunnelleet St. Johns'ista tulevaa lähetystä, jossa kerrotaan hurrikaani Igorin etenemisestä Newfoundlandissa ja sen aikaansaamista tuhoista. Se on aiheuttanut valtavia tulvia, kaatanut puita, vienyt mukanaan teitä ja siltoja sekä tuhonnut rakennuksia.

Tuulen voimakkuus on Newfoundlandissa paikoittain edelleen noin 150 km/h, mutta täällä kulman takana se on ollut toistaiseksi tuskin 70 km/h enempää. Tosin viimeisten uutisten mukaan Igor jättää seuraavan yön aikana taakseen Newfoundlandin ja suuntaa itäiseen Labradoriin, joten on ehkä syytä mennä lisäämään köysiä!

19. syyskuuta 2010

2010-09-20T13:00:00.000-07:00

Edelleen Labradorinmerellä

53º30' N, 55º24' W

Jatkamme edelleen hidasta etenemistämme kohti etelää. Olemme olleet tarvittaessa ruorissa vuorotellen pari tuntia kerrallaan läpi vuorokauden. Aika tuntuu ehkä lyhyeltä, mutta pitkäkölisenä veneenä, jonka leveys on neljä ja puoli metriä, Sarema ei ole kovinkaan helppo purjehdittava. Tuuli, muutaman metrin maininki ja Labradorinvirta tempovat kaikki Saremaa eri suuntiin, ja ruorissaolija saa olla joka hetki tarkkana pitääkseen veneen oikeassa suunnassa. Parin tunnin ruorinpyörittämisen jälkeen olemme valmiit painamaan päämme tyynyyn välittömästi vuoron päätyttyä. Mutta sopivalla tuulikulmalla, kun purjeet on trimmattu oikein niin, että keulapurje vetää ja mesaani pitää suunnan, Sarema purjehtii itsestään, eikä meitä kumpaakaan kaivata sen ruoriin. Tällaisia päiviäkin on onneksemme ollut jo muutamia.

Mitä etelämmäs tulemme, sitä enemmän veneen ympärillä näkyy merilintuja; pikkukajavia, merikeijuja, kihuja, kiisloja, lunneja, jne. Olemme nähneet myös valaita lähes päivittäin. Eilen saimme vieraiksemme niin valaita, pyöriäisiä kuin delfiinejäkin. Lajien tunnistaminen ruorista käsin on tosin osoittautunut mahdottomaksi, samoin kuin valitettavasti niiden valokuvaaminen.
Vaikka olemmekin olleet enimmän aikaa vastatuulissa, ainakin toistaiseksi olemme välttyneet syysmyrskyiltä ja turhan kovilta tuulilta. Siirryimme Labradorinmeren keskeltä lähemmäs rannikkoa, koska alueelle oli annettu kovan tuulen varoitus, ja vältyimme näin 35 solmun myräkältä. Etenemme nyt rannikkoa pitkin kohti Fox Harbouria, jonne meidän pitäisi saapua huomenna iltapäivällä.
Vastatuulipurjehdus on verottanut polttoainevarojamme niin, että on jälleen aika tankkata. Fox Harbourista on enää kivenheiton matka Belle Straitiin eli enää muutama päivä, ja voimme lopultakin jättää Labradorinmeren epätoivoisen sekavat vedet taaksemme!

16. syyskuuta 2010

2010-09-16T10:27:00.000-07:00

Ruorissa

58º 46' N, 55º 43' W

Toisin kuin STT:n uutisesta voisi päätellä, olemme edelleen 'Sareman kyydissä' matkalla Kanadan Halifaxiin.
Tuulet ovat viime päivinä olleet meille erittäin epäsuosiollisia. Menimme taas piihin pari päivää sitten puskettuamme ensin tuntitolkulla yli 30 solmun vastatuuleen parimetrisiä aaltoja vasten. Röykytys ei tehnyt lainkaan hyvää vanhalle hydraulipumpullemme, eikä meillekään. Aamuun mennessä meri oli tasaantunut sen verran, että saatoimme jatkaa matkaa. Valitettavasti ainoa kohtuullisen järkevä suunta, mihin pääsimme etenemään, oli suoraan itään kohti Irlantia, mutta hyvä niinkin.

Jatkoimme näin kokonaisen vuorokauden, jolloin saimme paremman tuulikulman käännyttyämme takaisin kohti Labradorin rannikkoa. Edellä mainittu röykytys näyttää tehneen lopun hydraulipumpustamme. Sen hiiliharjat ovat kuluneet niin loppuun, ettei niissä ole lainkaan kosketuspintaa jäljellä, eikä Pekan puristusviritelmäkään näytä elvyttävän pumppua. Tämä tarkoittaa sitä, ettei meillä ole enää autopilottia käytössämme, vaan olemme lähinnä käsiohjauksen varassa.
Yritimme ajatella asian hyviä puolia ja toistaiseksi olemme keksineet kokonaista kaksi: ruorissa saa runsaasti raitista ilmaa, ja matkaa Halifaxiin on jäljellä enää alle 1.000 merimailia. Eli tilanne voisi olla huonompikin!

13. syyskuuta 2010

2010-09-14T00:43:00.000-07:00

Labrador Sea

59º 38.01’ N, 57º 21,18’ W

Olemme edenneet hyvää vauhtia ja suuren osan matkasta purjein. Onneksi näin, sillä autopilottimme alkoi taas ryppyillä, varsinkin kovemmissa keleissä. Isompi pumppumme rikkoutui korjauskelvottomaksi Tuktoyaktukin jälkeen jo lähes kuukausi sitten, ja nyt myös vanha pieni varapumppumme reistailee. Hydraulipumpun moottori lämpeni ja pysähtyi yllättäen. Mitä kovempi keli, sitä useammin näin tapahtui. Diagnoosi oli selvä: pumpun hiiliharjat olivat jumiutuneet, ja pikakorjauksena kolautettiin vasaralla moottorin kylkeen. Toissa yönä kippari sijoittui vasaran ja otsalampun kanssa pumpun viereen päivystämään ja joutui käyttämään vasaraa valitettavan usein. Aamun valjettua Riitta ohjasi käsin, ja Pekka sai pumpun korjattua niin hyvin, että oletamme sen kestävän Halifaxiin saakka, kunhan pidämme purjeet tasapainossa. Autopilotti oli ollut Cambridge Baystä saakka GPS:n antamalla keulasuunnalla magneettisen pohjoisnavan läheisyyden takia. Viime päivinä meno on ollut paljon normaalia mutkittelevampaa ja kuoppaisempaa, mikä on tietysti rasittanut pumppua. Kytkimme eilen kompassin takaisin autopilottiin, ja se näyttää nyt toimivan kuten aikaisemmin. Vasara pidetään kuitenkin vielä käden ulottuvilla.

Uuvuttavien päivien tasapainoksi olemme saaneet ihailla kolmena peräkkäisenä yönä upeita revontulia Grönlannin yllä. Viime yönä niitä oli jopa kahdessa kerroksessa. Ensi yöksi veikkaamme taas revontulia, koska taivas on ollut koko päivän täysin pilvetön.
Viime yönä reippaasti puhaltanut tuuli hiipui kuuteen solmuun, ja nopeutemme putosi kahteen, joten oli aika käynnistää Perkins. Aamun valjetessa tuuli alkoi jälleen nousta, ja on tällä hetkellä 25 - 30 solmua kaakosta eli täsmälleen sieltä mihin meidän pitäisi edetä. Tilanne ei tosin tullut meille yllätyksenä, sillä se on valitettavasti täysin eilisen tuuliennusteen mukainen.
Labradorinmeri tuntuu olevan kuin pesukone. Tuuli on yhdestä suunnasta, maininki toisesta ja Labradorinvirta kolmannesta. Vaikka vettä on allamme kolme kilometriä, meren pinta aivan kuin kiehuu, vene tökkii aallonharjoihin ja liikkuu arvaamattomasti. Vastatuulen nostatettua aallot muutaman metrin korkuisiksi, panimme piihin, koska eteneminen oli liian rankkaa, ennen kaikkea autopilotille. Tuulen pitäisi kääntyä huomenna etelään ja hiipua vähitellen. Olemme päättäneet jatkaa matkaa vasta, kun eteneminen on mielekästä. Nyt on myös hyvä aika tutkia autopilotin pumppua tarkemmin.
Päästyämme etelämmäs, aiomme mennä New Foundlandin ja Labradorin välisestä Belle Straitista Cape Bretonin Bras d'Or Lakesille. Olimme siellä viisi vuotta sitten, ja muistissamme on vielä muutama mukava ankkuri- ja osterinkeruupaikka. Olemme jo ottaneet alueen kartat ja purjehdusoppaan esille. Matkaa Belle Straitiin on 460 merimailia, siitä Bras D’or Lakesille johtavaan salmeen 400 mailia ja sieltä Halifaxiin enää noin 220 mailia. Eli parisen viikkoa, ja olemme perillä!

10. syyskuuta 2010

2010-09-10T11:05:00.000-07:00

Luoteisväylä purjehdittu!

66º 30.00’ N, 60º 16.48’ W

Sarema ylitti tänään napapiirin toisen kerran matkallaan Tyyneltämereltä Atlantille ja jätti vihdoin Luoteisväylän vedet taakseen. Napapiirin ylitysten välillä matkaa kertyi yhteensä 3.547,9 merimailia, joiden purjehtimiseen käytimme kaikkiaan 44,5 vuorokautta.

Vaikka purjehdusta Halifaxiin on vielä jäljellä parisen viikkoa, Saremalla vallitsee juhlatunnelma. Pekka avasi juuri kuohuviinipullon, ja kohotamme nyt maljan Luoteisväylän jälkeiselle elämälle!

9. syyskuuta 2010

2010-09-10T00:05:00.000-07:00

Davis Strait

68º11.54' N, 61º53.65' W

Vietimme koko viime yön piissä odotellen sään paranemista. Aamulla meri oli vielä varsin kuoppainen, mutta tuuli oli pudonnut säällisiin lukemiin, ja saattoimme jatkaa matkaamme kohti etelää. Olemme tällä hetkellä enää vain vuorokauden purjehduksen päässä napapiiristä, minkä ylitettyämme olemme virallisesti purjehtineet Luoteisväylän. Pekka toimenmiehenä on jo pistänyt kuohuviinipullon jäähtymään.

Kuulimme eilen Peteriltä, että soutajaystävästämme Mathieu ja koiransa Tico olivat joutuneet vaikeuksiin matkallaan Cambridge Bayhin. Kova tuuli ja väylällä ajelehtineet jäät olivat estäneet soutamisen, ja tilanne oli lopulta kehittynyt niin vaaralliseksi, ettei Mathieulle ollut lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää apua. Heidät oli hinattu viimeiset 30 mailia Cambridge Bayn suojaisaan satamaan. Toinen uutinen kertoi, että Ariel IV oli pyytänyt peesausapua hinaajalta, koska Alaskan puolella pohjoistuulet ovat ahtaneet jäät rantaa vasten. Hinaaja oli kuitenkin lähtenyt kiertämään jääkenttää sen pohjoispuolitse. Miten Erik eli Ariel IV:n kippari selvittää tilanteen, jää nähtäväksi.
Me sen sijaan olemme iloksemme havainneet, että ympärillämme olevien jäävuorten määrä on selvästi vähentynyt. Matkamme etenee tällä hetkellä joutuisasti, ja odotamme innolla huomista napapiirin ylitystä!

8. syyskuuta 2010

2010-09-08T23:17:00.000-07:00

Baffin Bay

68º 44.84 N, 62º 40.18 W

Kävimme Baffin Islandin rannan tuntumassa katsastamassa jääkarhuja, mutta sankka sumu esti jälleen näkyvyyden. Koska aikamme alkaa olla kortilla, päätimme suunnata Sareman keulan suoraan etelään. Palasimme näin ollen ulommas rannikosta yli kilometrin syvyiseen veteen, missä purjehtiminen on mukavampaa, eikä esteenä ole niin paljon jäävuoria kuin rannan läheisyydessä.
Sääennusteen mukaan odotettavissa oli 15 solmua lännestä, keskiviikkona kovan tuulen varoitus; 35 solmua luoteesta, jonka pitäisi keventyä alle 30 solmun, ja torstaina kevyttä tuulta. Taisi olla käyttämättömiä myötätuulia varastossa meitä varten enemmänkin, koska keskiviikkona hienon aamupäiväpurjehduksen päätteeksi jouduimme panemaan piihin 50 solmun luoteistuulessa. Nyt illalla tuulta on vielä 35 solmua, puuskissa yli 40. Pysymme piissä niin kauan, että tuuli on asettunut, nykyisen ennusteen mukaan siis huomiseen. Ajelehtimisnopeutemme on noin kaksi solmua, onneksi oikeaan suuntaan. Vaikka olemme syvässä vedessä, huomaa hyvin, että Baffin Bay on pieni meri. Aallokko on terävää, ja veneen liikkeet tämän takia äkkinäisiä.
Autopilottimme ryppyilee taas, se näyttää toimivan vain hyvällä säällä. Sitä taitaa jo vaivata vanhuus yhdessä magneettisen pohjoisnavan läheisyyden kera. Siinäkin on yksi syy odottaa parempaa säätä.

Sareman miehistö on jo ajatuksissaan Halifaxissa. Tämä viimeinen legi ei innosta, ja pienikin odotus harmittaa. Purjehtijan tärkeintä matkatavaraa, kärsivällisyyttä, tarvitaan nyt aimo annos!

6. syyskuuta 2010

2010-09-06T22:35:00.000-07:00

Baffin Bay

71º 53.11’ N, 72º 07.70’ W

Viivyimme Pond Inletissä toisenkin yön. Ensimmäisen päivän tankkaus vei sen verran kauan, ettei aika riittänyt oikeastaan muuhun. Seuraavana päivänä Pekka huolsi koneen, ja Riitta hyödynsi hotellin langatonta yhteyttä ja latasi muutaman kuvan blogeihin. Iltapäivällä teimme yhdessä kyläkierroksen ja kävimme myös kirjastossa. Kirjaston lisäksi rakennuksessa on pysyvä inuiittien elämää, historiaa, asusteita ja tarvekaluja esittelevä näyttely. Siellä selvisi myös, että Pond Inlet on perustettu vuonna 1931 Hudson Bay Companyn kauppapaikaksi. Inuiitit ovat alkaneet muuttaa sinne vasta 1960-luvulla saadakseen lapsensa kouluun. Nyt se on noin 1000 asukkaan toimelias kylä.

Nostimme ankkurin aamulla täysin tyynessä säässä, mutta aamupäivän aikana tuuli virisi sen verran, että saimme jopa purjehtia muutaman tunnin ajan. Menimme mahdollisimman lähellä rantaa siinä toivossa, että olisimme nähneet eläimiä, mutta lähes jatkuva seuralaisemme sumu haittasi suuresti näkyvyyttä. Päästyämme Baffin Bayn puolelle jäävuoria näkyi joka puolella. Niitä oli varsinkin Baffin Islandin rantavesissä niin tiheässä, että päätimme purjehtia väljemmille vesille ja pysytellä noin viiden meripeninkulman päässä rannasta.

Meitä on useaan otteeseen varoiteltu ei niinkään jäävuorista vaan 'growlereista' ja 'bergy biteistä'. Kysyimme näiden eroa Peteriltä, joka kertoi, että molemmat ovat jäävuoresta irronneita lohkareita. Bergy bitit ovat pienimpiä kuin growlerit, mutta voimme kuulemma itse päättää, minkä kokoisia miksikin kutsumme. Molemmat ovat kuitenkin niin suuria, ettei niihin saa missään tapauksessa törmätä. Kuten kokemuksesta tiedämme, kaikki jäälohkareet eivät välttämättä näy tutkassa, mikä tekee yöpurjehduksesta välillä vähän turhankin hankalaa. Olemme päättäneet vähentää nopeuttamme yön pimeimpinä tunteina, jolloin mahdollinen törmäys jäähän aiheuttaisi mahdollisimman vähän vahinkoa. Ensimmäisenä yönä pienensimme nopeuttamme niin paljon, että autopilottimme menetti suunnan ja samalla toimintakykynsä. Mutta eiköhän muutaman yön harjoittelun jälkeen löydy se oikea ratkaisu jäävuorien joukossa purjehtimiseen, ainakin toivomme niin!

3. syyskuuta 2010

2010-09-04T10:30:00.000-07:00

Pond Inlet

72º 41.76’ N, 77º 59.33’ W

Lähdimme Port Leopoldista myöhään iltapäivällä sankassa sumussa. Sumua riitti aina seuraavaan aamuun, jolloin se viimein väistyi, ja aurinko tuli esiin pilvien takaa. Moottoripurjehdimme mukavassa myötäisessä Baffin Islandin rannikkoa pitkin ja ihailimme oikealla puolellamme kohovia Borden Peninsulan pystysuoria, rapautuneita kallioita. Aina silloin tällöin horisonttiin ilmestyi valkoinen piste, jonka koko kasvoi sitä mukaa kun välimatka pieneni. Olimme tulleet jäävuorialueelle!

Illan pimetessä käännyimme Lancaster Soundista Navy Board Inletiin, jonka kapeaa ja kiemurtelevaa väylää moottoroimme läpi yön. Seuraavana iltapäivänä laskimme ankkurin Baffin Islandin pohjoisreunassa olevan Pond Inletin rantaan noin 10 metrin syvyyteen.

Järjestimme välittömästi tankkauksen, mikä olikin varsinainen syy tänne tuloomme. Pond Inletin kylässä ei ole minkäänlaista satamaa eikä laituria, joten tilasimme tankkiauton rannalle. Täytimme siellä jerrykannumme, kuskasimme kannut jollalla veneelle, tyhjensimme ne tankkiin, veimme kannut takaisin rantaan, jossa ne täytettiin uudelleen ja niin edelleen. Tuuli oli noussut iltapäivän aikana niin, että se synnytti epämiellyttävän aallokon. Seitsemän täyden kannun kanssa rannan tyrskyistä irrottautuminen oli märkää puuhaa, ja täysien kannujen nosto aallokossa uimatasolle varsinaista tasapainoilua. Neljän edestakaisen rundin jälkeen olimme saaneet kaikkiaan 607,1 litraa dieseliä, josta noin puolet kaadettiin tankkeihin ja toinen puoli jäi kannelle jerrykannuihin. Olimme nyt valmiina lähtöön, jos tuuli jatkaisi nousuaan. Sen sijaan tuuli tyyntyi illan aikana kokonaan, ja päätimme jäädä yöksi ankkuriin.

Aamulla on tarkoitus vielä käydä kaupassa ja etsiä nettiyhteys. Iltapäivällä nostamme ankkurin ja jatkamme matkaa kohti Baffin Bayta toivottavasti sääennusteen mukaisessa myötätuulessa.

1. syyskuuta 2010

2010-09-01T23:58:00.000-07:00

Port Leopold

73º 51.994’ N, 90º 18.303’ W

Erebus Bayhin meno ei onnistunut, koska Barrow Straitissa oli edessämme lähes yhtenäinen jääkenttä, joka ulottui Somerset Islandista Resolutin suuntaan, ehkä Resolutiin saakka. Näimme kyllä mahdollisia reittejä jäiden keskellä, mutta emme tienneet kuinka leveä jääkenttä oli, emmekä halunneet ottaa sitä riskiä, että juuttuisimme jäihin. Käytimme jo Alaskasta tuttua periaatetta ja menimme suhteellisen lähelle rantaa. Siellä reitti oli helppo löytää, ja jääkenttä oli siellä myös varsin kapea. Näimme jonkin matkan päässä uuden jääkentän, joten oli yksinkertaisinta seurata Somerset Islandin rantaa ja unohtaa Erebus Bay. Päätimme näin ollen pyrkiä Somerset Islandin koilliskulmassa olevaan Port Leopoldiin. Tuuliennuste oli myös puolellamme, ja oletimme Prince Regent Inletin jäiden siirtyvän itäreunaan ja jättävän tulevan ankkuripaikkamme vapaaksi.

Saimme purjehtia muutaman tunnin hienoa lähes 7 solmun nopeutta, mutta sitten matka muuttui taas moottoroinniksi. Tuulimittarin suhteellisen tuulen lukema oli lähes sama kuin nopeutemme. Prince Leopold Islandin ja Somerset Islandin välissä tuuli muuttui taas vastaiseksi, mutta meille niin tuttu sumu pysyi onneksi poissa.
Lähestyessämme Port Leopoldia meillä oli suuria hahmotusvaikeuksia. Lahden suun näkeminen korkeiden vuorenseinämien välistä oli lähes mahdotonta, mutta nykytekniikka eli elektroninen kartta ja tutka helpottivat tilannetta suuresti. Ankkuroimme noin 10 metrin syvyyteen lahden perukoille. Lahden aukko on etelään, sen itä- ja länsireunoilla on korkeat vuoret, mutta pohjoisen puolen kannas on varsin matala. Karulla kannaksella seisoo pieni, ränsistynyt talo. Ihmettelimme, kuka sen on rakentanut, milloin ja mihin ihmeen tarkoitukseen.

Saimme nukkua rauhassa ja pitkään, koska tuuliennuste oli ”light” ja ankkuripaikkamme tavattoman suojainen. Aamulla otimme fokan nostimen alas. Riitta kävi mastossa ihailemassa maisemia ja sitomassa köyden Profurlin nostimeen. Fokan alastulon syyksi paljastui katkennut sakkeli. Ensin kuvittelimme sakkelin olleen hyllytavaraa, mutta siitä löytyikin leima W FRANCE.

Jouduimme käyttämään moottoria Peel Soundin puolella niin paljon, että polttoainevarantomme alkavat loppua. Seuraava pakollinen pysähdyspaikkamme tulee olemaan noin 240 mailin päässä oleva Pond Inlet, jossa pysähdymme tankkaamaan.

30. elokuuta 2010

2010-08-31T09:21:00.000-07:00

Peel Sound

72º 43.78’ N, 95º 43.73’ W

Larsen Soundin ja Franklin Straitin itäreunassa oli jäätön reitti, eikä keskellä väylääkään ollut enää kuin isoja lohkareita vanhaa jäätä. Meidän täytyi vastatuulen takia luovia väylää edestakaisin ja jouduimme näin väylän keskellä olevien jäiden joukkoon. Päivällä jäiden väistely oli helppoa, mutta yöllä se vaati erityistä tarkkaavaisuutta ja vähintäänkin kaksi silmäparia. Osuimme yhteen lohkareeseen, joka onneksemme ei ollut kovin suuri. Ääntä törmäyksestä kyllä lähti, ja tuntui kuin vene hajoaisi siihen paikkaan. Onneksi emme ole liikkeellä nykyaikaisella lasikuituveneellä!

Tuuli on valitettavasti jatkuvasti pohjoisesta, vaikkakaan tämä ei tullut meille yllätyksenä. Kymmenien vuosien aikana kerätyt tuulitiedot näyttävät kesällä ainoastaan pohjoisen puoleisia tuulia tälle alueelle. Vaikka purjeveneellä liikummekin, joudumme käyttämään paljon moottoria, jotta pääsisimme ylipäänsä eteenpäin. Pelkällä tuulivoimalla edettäessä, väylän purjehtimiseen ei yksi kausi riittäisi. Jääkartat näyttävät armottomasti, että oikotiemme Bellot Straitin itäpää on edelleen jäiden tukkima. Olemme nyt matkalla Somerset Islandin ympäri Peel Soundin kautta Barrow Straitiin. Vastatuuli on ollut jatkuvasti 15 - 25 solmua, mikä yhdessä virtausten kanssa tekee menosta kuoppaista.
Kuulimme Peteriltä, että ranskalainen extreme-matkaaja Mathieu Bonnier on matkalla koiransa Ticon kanssa soutuveneellä Grönlannista Cambridge Bayhin (http://www.expeditiontico.com). Mathieu kutsui meitä VHF:llä Tasmania Islandin eteläpuolella Franklin Straitissa, josta otimme hänet kyytiin. Vietimme mukavan parituntisen vaihtamalla väylä-tietoja ja kuuntelemalla Mathieun kertomuksia hänen ihmeellisistä matkoistaan. Etenimme hitaasti koko lounaan ajan hinaten perässämme Mathieun soutuvenettä. Noin 12 mailia etelämpänä Mathieu laskeutui takaisin veneeseensä ja jatkoi työlästä matkaansa kohti Cambridge Bayta.

Myös me olemme jatkaneet työläästi eteenpäin. Aurinko häipyi pian pilvien taakse, ja me etenimme hitaasti luovimalla sankassa sumussa Franklin Straitia ja Peel Soundia laidasta laitaan. Päästyämme aamulla Otrick ja Barth -saarten ja Somerset -saaren väliseen salmeen, sumu viimein hälveni ja aurinko valaisi maiseman. Näimme nyt ensimmäistä kertaa rannan, joka jylhyydessään toi mieleemme Alaskan. Moottoroidessamme rannan tuntumassa, Riitta kiikaroi kallioisia rinteitä ja näki jääkarhun. Etäisyys oli valitettavasti liian pitkä, jotta olisimme saaneet kunnollisia kuvia, mutta muistikuvia kertyi sen sijaan runsaasti.

Joudumme pysähtymään matkan varrella, mahdollisesti Erebus Bayssa, koska sisimmäisen keulavantin rullafokka romahti alas kesken halssinvaihdon. Mastosta täytyy hakea profurlin nostolaakeri, eikä kumpaakaan meistä kiinnosta mennä sinne merellä. Neuvottelut siitä, kumpi on se onnekas, joka nostetaan ankkuripaikassa mastonhuippuun, ovat vielä kesken.

27. elokuuta 2010

2010-08-27T20:53:00.000-07:00

James Ross Strait

69º44.90' N, 96º01.22' W

Sekä Grib Filesin että Peterin antama eilinen tuuliennuste oli 25 solmua luoteesta yöksi ja sen jälkeen heikkenevää tuulta pohjoisesta, myöhemmin koillisesta. Eilinen jääkartta taas kertoi, että koko väylä on auki itäreunasta. James Ross Straitin länsipuolella sinisellä 1/10 -alueella on isommista jäistä varoittava symboli, joka merkitsee ”bergy bits” eli suuria lohkareita vanhaa jäätä, joita on syytä ehdottomasti välttää.

Larsen Soundin jääalueen itäisin kohta on 15 mailia Boothia Peninsulasta ja liikkeessä meistä poispäin lounaaseen. Bellot Strait työntää edelleen jonkin verran jäitä Peel Soundin puolelle, mutta niistä ei toivottavasti ole sanottavaa haittaa. Bellot Straitin itäpää, Prince Regent Inlet, sen sijaan on edelleen tukossa, joten Bellot Straitin kautta meno voidaan unohtaa.
Lähdimme Gjöa Havenista 26.8. klo 20.00. Kaikki lahdella ankkurissa olleet neljä venettä lähtivät samana päivänä, toiset länteen, me kohti pohjoista. Ensimmäisen yön ja aamun aikana tuuli on ollut 10-15 solmua vastaista. Olemme moottoripurjehtineet tähän asti ja joudumme luultavasti jatkamaan näin koko Peel Soundin matkan aina Barrow Straitiin saakka. Olemme edenneet James Ross Straitin kovissa virtauksissa välillä jopa yli 8 solmua. Virtausten nostattama aallokko on matalissa paikoissa toisinaan hyvinkin reipasta. Olemme onneksi tulossa väljemmille vesille nyt, kun virtaus on kääntymässä vastaiseksi.

Tapahtumia matkan varrelta: Gjöa Havenissa sytyttämämme ja siellä hyvin toiminut kamiina sammui yöllä halssin vaihdon yhteydessä, paukahti pari kertaa ja täytti veneen kitkerällä savulla. Luotettava webastomme sai takaisin vanhan tehtävänsä, ja kamiina saa jäädä toistaiseksi seinäkoristeeksi. Muutama tunti sitten autopilottimme päätti ryhtyä ohjaamaan Saremaa takaisin Gjöa Haveniin. Aikamme ihmeteltyämme totesimme, että se temppuilee vain Navigation-moodissa, siis silloin kun se ohjaa reittipisteeseen, mutta suostuu toimimaan keulasuunnalla eli Headingillä, näin ainakin toistaiseksi.

25. elokuuta 2010

2010-08-25T11:15:00.000-07:00

Edelleen Gjöa Havenissa

Olemme edelleen ankkurissa Gjöa Havenin lahdella. Eilinen jää- ja sääkarttojen tutkiminen ja keskustelu Peterin kanssa johti ratkaisuun pysyä täällä odottelemassa parempaa keliä. Jäät ovat tällä hetkellä irti Boothia Peninsulasta, mutta tuuli tulee olemaan 25 solmua pohjoisesta, jopa hiukan luoteestakin, useamman päivän ajan. Se saattaa ajaa jäitä taas itään ja tukkia reitin. Tiedämme, kuinka nopeasti jäät voivat liikkua, eikä meillä ole pienintäkään halua jäädä niiden alle. Lisäksi Bellot Straitin itäpää on edelleen tukossa, ja Prince Regent Inletin koillistuulet työntävät jäitä jatkuvasti salmeen, mistä vuorovesi työntää niitä pitkälle Peel Soundiin. Moottorointi jäiden joukossa 25 solmun täysvastaisessa ei oikein kiinnosta, jos ei ole aivan pakko, eikä pakkoa ole näkyvissä vielä pitkään aikaan. Selvää on, että jäät sulavat vielä ainakin pari viikkoa, ja tilanne paranee.

Onnetonta on se, että uusi autopilotin pumppu olisi ollut täällä eilen, jos olisimme sen aikanaan tilanneet. Oletimme kuitenkin silloin, että pääsemme jatkamaan Gjoa Havenista lähes saman tien, emmekä halunneet jäädä odottelemaan pumppua. Autopilotti on testattu eilen ja se toimii. Polttoainesuodattimet on myös vaihdettu. Aikanaan Havaijilta saamamme likainen polttoaine näkyy vielä suodattimissa, mutta tilanne paranee joka vaihdon jälkeen. Olemme nyt 1000 polttoainelitran vaihtojaksossa.
Ruotsalainen Ariel 4 kuuden hengen miehistöineen saapui eilen ennen puolta päivää. Ruotsalainen Anna kahden hengen miehistöllä saapui eilen iltapäivällä ja puolalainen Solanas myöhemmin illalla. Lahdella on todennäköisesti ensimmäistä kertaa kaikkiaan neljä purjevenettä yhtä aikaa, ja pohjoismaat ovat vahvasti edustettuina.

Kävimme tutustumassa kunnantalolla Gjoa Havenin historiaan. Pormestarikin tuli kättelemään ja toivottamaan meidät tervetulleiksi. Kylällä järjestetään nyt parhaaseen sesonkiaikaan kaikenlaisia tapahtumia. Tänään taiteilija Tookie Pootoogook valmistaa kaiverrustöitä, ja Satii Gustaw neuloo lapasia ja hattuja. Huomenna pitäisi kaupungintalolla olla laajempikin kaiverrustöiden näyttely, mutta jätämme sen mielihyvin väliin, jos vaihtoehtona on päästä jatkamaan matkaa.
Illalla on taas jää- ja sääistuntojen aika. Odotamme kärsimättöminä uutta tietoa ja olemme valmiina lähtöön heti, kun kunnon sääikkuna aukeaa.

24. elokuuta 2010

2010-08-24T11:14:00.000-07:00

Gjöa Haven

68º37.68´ N, 95º52.88´ W

Saavuimme Gjöa Haveniin 22.8. illalla. Ihmettelimme, miten ihmeessä Amundsen oli onnistunut löytämään näin suojaisan lahden. Sitä ei havainnut kuin vasta aivan lahden suulla. Meidän suunnistustamme tietysti auttoivat sekä rannalla oleva kylä että suuret polttoainetankit.
Englantilainen Young Larry, kaunis, vanhoin piirustuksin tehty 44-jalkainen teräsjooli, oli saapunut edellisenä iltana ja saimme heiltä heti paikallisinformaatiota. Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme tutustumaan kylään. Kunnanvirasto on yhdistetty hallintorakennus, oikeusistuin ja museo. Kauppa on aivan vieressämme, ja hotelli nettiyhteyksineen muutaman sadan metrin päässä. Toisella puolella lahtea oleva Amudsenin tutkimustukikohdan paikalle tehty muistomerkki näkyy veneellemme.

Tulomme osui sopivasti Amundsenin kunniaksi järjestettyihin juhlallisuuksiin, jotka pidettiin iltapäivällä Amudsenin muistomerkillä. Siellä pidettiin puheita englanniksi, jotka tulkattiin inuinnaqtuniksi ja päinvastoin. Norjaa edusti suurlähettiläs avustajineen, Kanadan hallitusta ympäristöministeriön edustaja, Nunavutia alueen kansanedustaja, ja Gjöa Havenin pormestari toimi tapahtuman seremoniamestarina. Upouusiin lipputankoihin nostettiin Norjan ja Kanadan liput ja viereen Nunavutin ja Gjöa Havenin liput. Lähes koko kylän väki oli paikalla ja tietysti me kaikki kuusi purjehtijaa.
Kävimme vielä illalla tutustumassa Young Larryyn ja vaihtamassa tietoja ja kokemuksia. Young Larry lähti aamulla, koska Simpson Straitin kapeikoissa on hyvä olla päivänvalossa. Heillä on vain paperikartat. Kippari Andrew kertoi ostaneensa koko maapallon elektronisen kartaston ja havainneensa vasta matkalla, että siitä puuttuu Gjöa Haven - Cambridge Bay väli kokonaan. Me havaitsimme sen jo aikaisemmin ja ostimme puuttuvan osan erikseen.

Saimme Eskolta viimeisen jääkartan, joka näytti huolestuttavalta. Vihreä, meille todennäköisesti liian tiukka jääalue, on siirtynyt kulmastaan kiinni Boothia Peninsulaan noin 100 mailia pohjoiseen meistä ja sen eteläpuolikin Larsen Soundissa on liikkumassa itään. Kartan ilmestymisen aikoihin jäävapaa väli oli enää 15 mailia. Radiokeskustelu Peterin kanssa vahvisti asian. Lisäksi seuraavaksi yöksi oli luvassa pohjoistuulta 25 solmua. Se todennäköisesti työntää jäät isommaltakin alueelta kiinni Boothia Peninsulaan. Siitä eteenpäin on luvassa koillistuulta ja sen jälkeen tyyntä.

Pysymme Gjöa Havenissa toistaiseksi ja seuraamme tarkasti jäätilanteen kehittymistä. Prince Regent Inletin tuuliennuste on toisaalta suosiollinen. Sen pitäisi työntää jäät lahden pohjukkaan, ja silloin Bellot Strait olisi auki. Onneksi talvi ei ole tulossa vielä pitkään aikaan. Jäät sulavat vielä kuukauden verran. Meidän kannaltamme tilanteen pitäisi siis parantua, kunhan kärsivällisyytemme vain riittää.

22. elokuuta 2010

2010-08-24T11:12:00.000-07:00

Simpson Strait

68º33.18´ N, 97º30.08´ W

Tulimme Requisite Channelin saariston läpi ilman ongelmia ja olemme nyt Simpson Straitissa, King William Islandin ja mantereen välisessä salmessa. Purjehdus Turun saaristossa tulee helposti mieleen. Linjatauluja on parin mailin välein, ja käännöksissä on syytä olla tarkkana. Uusi C-map on ilahduttavan tarkka, mutta olemme silti jatkuvasti seuranneet etenemistämme paperikartalta ja tehneet etäisyysmittauksia tutkalla, paperikartalla ja C-mapilla. Jo nyt tiedämme, että Gjöa Havenin paperikartta on eri datumissa, mutta eksymisen mahdollisuus on lähes olematon. Sää on ollut kohtuullisen suosiollinen, vaikka aurinkoa onkin nähty vain pilviverhon takaa. Ennustettu sumu kuitenkin hälveni, ja vaatimaton tuulikin on pohjoisessa ennustetun idän sijasta. Autopilottimme toimii nyt moitteettomasti, toivottavasti loppuun saakka.
Olemme Gjöa Havenissa illalla. Siellä saattaa olla ruuhkaa, sillä norjalaisen RX2:n olisi pitänyt ehtiä sinne myöhään eilen, ja Peterin radionetin mukaan idästä lähtenyt Young Larry on saapunut lahteen viime yönä. Eilen varmistui, että idästä tulee ainakin neljä venettä, Young Larry ja Ariel 4, jotka ovat olleet aikaisemminkin tiedossamme, ja niiden lisäksi ruotsalainen Anna ja puolalainen Solanas.

Jäätilanne on alituisen kiinnostuksen kohteena. Se muuttuu jatkuvasti, ja meidän kannaltamme onneksi vain parempaan suuntaan. Idästä saapuvat veneet ovat tulleet Lancaster Soundin ja Peel Soundin kautta. Vain Bellot Straitin itäpuolinen Prince Regent Inlet on edelleen tukossa. Canadian Ice Service toimittaa uuden jääkartan päivittäin, ja perustamme suunnitelmamme sen varaan. Värillistä karttaa on helppo lukea: valkoinen on täysin jäätöntä; sininen 1/10 eli 10 % jään peittämä; vihreä 1-3/10; keltainen 4-6/10; oranssi 7-8/10 ja punainen 9-10/10 jään peitossa. Lisäksi kartta sisältää tiedot jään laadusta, koosta ja paksuudesta. Me voimme kulkea sinisellä merkityllä alueella varmuudella ja vihreällä, jos olemme erityisen tarkkoina. Muun värisiä alueita pyrimme kaikin tavoin välttämään. Suunnitelmiimme vaikuttavat myös ennustettu tuulen suunta ja sen voimakkuus. Matkaa Gjoa Havenista Bellot Straitiin on noin 200 mailia, siis noin kaksi vuorokautta. Menisimme mieluiten Bellot Straitin kautta, mutta jos sen itäpää ei aukea ajoissa, joudumme kiertämään Somerset Islandin ympäri. Matkaa tulee tällöin lisää tosin vain vuorokauden verran.

Gjoa Havenin jälkeinen osuus tulee olemaan kiinnostava useammassakin mielessä. Edetessämme yhä enemmän pohjoiseen, odotamme luonnon ja ympäristön antavan meille huomattavasti enemmän kuin mitä tähän mennessä olemme saaneet. Toivomme myös, ettei jäätilanne ainakaan huononisi, sillä vaikka tilanne näyttää tällä hetkellä hyvältä, väärästä suunnasta puhaltavat tuulet voivat muuttaa sen muutamassa hetkessä aivan toiseksi. Jatkamme matkaa Gjöa Havenista todennäköisesti tiistaina, ja hyvällä onnella ja sopivan suuntaisilla tuulilla jäät ovat saattaneet väistyä reitiltämme kokonaan, ja pääsemme läpi Bellot Straitista suunnitelmiemme mukaisesti.

21. elokuuta 2010

2010-08-22T01:54:00.000-07:00

Queen Maud Gulf

68º25.00´ N, 102º40.53´ W

Viivyimme Cambridge Bayssa perjantaihin saakka. Samassa laiturissa olleet hinaaja ja RX2 lähtivät jo torstaina, ja jäimme laituriin yksin. Ennen lähtöä norjalaiset kävivät vielä juttelemassa ja kävimme yhdessä läpi heillä olevat sää- ja jäätiedot. Sää- ja jääguru Peterkin käväisi tuomassa viimeisimmät kartat. Hän lupasi myös lähettää jääkarttoja tarvittaessa emailina. Karttojen ja keskustelujen perusteella näyttää siltä, että Larsen Sound ja Franklin Strait ovat aukeamassa muutaman päivän sisään, mutta Bellot Straitin itäpää, Prince Regent Inlet, on vielä vahvasti jäässä itätuulista johtuen. Jäät sulavat kuitenkin kovaa vauhtia, ja itäpääkin saattaa olla jo auki siihen mennessä, kun jatkamme matkaa Gjoa Havenista eteenpäin.

Hoidimme Cambridge Bayssä tarvittavat ostokset, kuvien lataamisen blogeihin ja polttoainetäydennyksen. Dieselin hintakaan ei paikan syrjäisestä sijainnista huolimatta ollut vallan hirveä: 1,30 Kanadan dollaria litra. Vettä emme saaneet laiturilta, koska maa on ikiroudassa ja maanpinnalla pakkasta enimmän aikaa. Minkäänlaisia putkistoja ei siis ole. Vesi tuodaan taloihin tankkiautoilla, ja niin mekin olisimme sitä varmasti saaneet, mutta jatkamme tuttuun tapaan vesikoneen käyttöä.
Lähdimme perjantaiaamuna liikkeelle kovassa pohjoistuulessa saadaksemme kerrankin oikeansuuntaisesta tuulesta apua etenemiseen. Heti alussa havaitsimme, ettei autopilotti suostunut ohjaamaan. Siispä takaisin, mutta tällä kertaa ankkuriin samaan lahteen, jossa makaa Amundsenin vuonna 1917 rakennetun Maud-laivan hylky. Se upposi vuonna 1930 toimittuaan viimeiset vuodet Hudson Bay Companyn kelluvana varastona. Ankkurointimme aiheutti todennäköisesti myös harvinaisen haverin. Lahden toista puolta käytetään vesitasojen kiitoratana, ja näimme kuinka kone lähti peruuttamaan meitä kohti noustakseen ilmaan vastatuuleen. Pilotti ei todennäköisesti ollut koskaan aikaisemmin nähnyt purjevenettä lahdella, joten ohittaessaan meidät hän katseli kiinnostuneena venettämme ohjaamon avoimesta ikkunasta, kunnes kone jysähti karille niin, että ponttoonin kappaleet lentelivät ilmassa. Hetken hämmennyksen jälkeen kone kuitenkin otti nopeutta ja nousi taivaalle. Ilmeisesti karilleajosta ei aiheutunut ylipääsemättömiä ongelmia.

Käytimme koko aamupäivän autopilottiongelman selvittämiseen. Syitä sen käyttäytymiseen oli harmittavan useita. Kaikki oli ollut kunnossa tullessamme Cambridge Bayhin, emmekä olleet tehneet mitään muutoksia asetuksiin. Erona tuloomme nähden oli, että tuuli oli nyt huomattavasti kovempi ja vaati autopilotilta enemmän, kuin mihin vanha pumppu pystyi. Lähdimme matkaan myös eri halssilla, ja teräsrungon vaikutus magneettikenttään oli näin suurempi, fluxgate-kompassi oli vielä kytkettynä autopilottiin ja GPS oli magneettisen suunnan puolella. Tämän lisäksi vanhan varapumpun sähköliittimet eivät näyttäneet kovin terveiltä. Teimme kaiken voitavan ja olimme iltapäivällä valmiit uuteen yritykseen.
Alkumatkan etenimme hieman mutkitellen, mutta pienten säätöjen jälkeen laitteet näyttävät taas toimivan. Alussa tuulta oli mukavasti, mutta yöllä tuuli kääntyi ennusteen mukaan vastaiseksi ja jäi 15 solmuun. Saaret ja jäät estävät onneksi aallokon muodostumisen, joten pääsemme etenemään melko vaivattomasti. Peterin jäätietojen mukaan jäät ovat tulleet etelämmäs, mutta eivät vielä Jenny Lind saaren eteläpuolelle. Näimme tutkassa jäitä melko tarkkaan Peterin antamassa paikassa, ja käännyimme pois niiden alta hieman etelämmäs, varsinkin kun tuuli olisi pakottanut ottamaan 10 mailin luovin pohjoiseen normaalireitillä pysyäksemme. Nyt tuulikulma on hiukan kohentunut, ja etenemme kohti seuraavaa reittipistettä eli Requisite Channelin alkupäätä.
Nykyisellä vauhdilla saavumme Simpson Straitin kapeikkoihin aamuyöllä ja lauantaina illansuussa Gjoa Haveniin, jonne jäämme siihen asti, kunnes jäätilanne mahdollistaa matkamme jatkumisen.

18. elokuuta 2010

2010-08-22T01:49:00.000-07:00

Cambridge Bay

69º06.832´ N, 105º03.619´ W

Saavuimme hyvän sään siivittämänä Cambridge Bayhin yli puoli vuorokautta arvioitua nopeammin. Kylän laiturissa oli iso hinaaja ja L:n sisäpuolella RX2, norjalainen purjevene, jonka näimme jo Nomessa. Sovitimme itsemme poikittain laiturin päätyyn hinaajan taakse. Poliisi tuli heti kyselemään passejamme ja tarjoamaan apuaan. Koko ajan kulkee väkeä jutustelemassa ja valokuvaamassa veneitä. Päivittäinen radionettimme toimii edelleen. Peter Semotiuk kertoi nähneensä saapumisemme ja sanoi poikkeavansa laiturilla illemmalla tuomassa jääinformaatiota RX2:lle. Keskusteluissa on käynyt ilmi, että jäitä on vielä tällä hetkellä liikaa, ja ne ovat reippaassa liikkeessä.

Loppuviikolla on kuitenkin odotettavissa muutaman, ehkä jopa neljän päivän suotuisa jakso tuulien suhteen. Olemme valmiit jatkamaan matkaa Gjoa Haveniin huomisen tankkauksen ja konehuoneen huollon jälkeen. Toivomme saavamme vielä ennen lähtöä Peteriltä viimeisimmät jääkartat yhdistettynä parin seuraavan päivän sääennusteeseen.
Idästä on tulossa ainakin neljä venettä; englantilainen, kaksi ruotsalaista ja puolalainen. Kaikki ovat lähteneet tänään Lancaster Soundia pitkin kohti Peel Soundia. Seuraamme mielenkiinnolla veneiden etenemistä, koska tulemme käyttämään osittain samaa reittiä, vaikkakin vastakkaiseen suuntaan.

17. elokuuta 2010

2010-08-19T16:16:00.000-07:00

Coronation Gulf

68º34.22´ N, 109º48.51´ W

Moottoroimme parhaillaan mantereen ja Victoria Islandin välisiä vesiä. Tuuli, jonka olisi pitänyt olla vastaista, on luojan kiitos loistanut poissaolollaan. Optimisteina pidämme kuitenkin purjeita ylhäällä. Aurinko paistaa nyt pilvettömältä taivaalta, ja kannella on lähes shortsikeli.
Ympärillämme oleva maisema on ruskeaa ja kuollutta. Kasvillisuutta ei näy missään, eikä kaikuluotaimen mukaan kalaakaan vesissä juuri näytä olevan. Matkan aikana olemme tehneet vain yhden valashavainnon, matkalla Demarcation Baysta Tuktoyaktukiin. Napapiirin pohjoispuolinen luonto on ollut meille toistaiseksi suuri pettymys. Meidän tulee helposti vertailtua ympärillämme olevaa karua maisemaa eteläiseen Alaskaan, jonka lähes ylitsepursuavasta luonnosta saimme onneksemme nauttia kolmena purjehduskautena.
Tuktoyaktukin sisäänajossa tapahtuneen hämmingin takia olemme tarkistaneet kartan paikkansapitävyyttä muutaman matkalla ohitetun merimerkin ja lentomajakan avulla. Olemme nyt ilahduttavasti oikeassa datumissa. Tutkiessamme tarkemmin Gjoa Havenin ja Bellot Straitin karttoja havaitsimme, että jotkut kartat ovat eri datumissa (NAD27), ja karttojen tarkkuuden kerrotaan olevan noin 0,5 mailia. Aloitimme tutkaetäisyysmittaukset tullessamme Victoria Islandin ja mantereen väliin, ja jatkamme niitä Lancaster Soundiin saakka. Tutkan antamaan etäisyyteen kun voi aina luottaa, toisin kuin suuntaan.

Päivittäinen radioyhteys Peter Semotiukiin Cambridge Bayssa pitää meidät ajan tasalla. Norjalainen RX2 on saapunut sinne eilen ja jatkaa matkaa ehkä torstaina. Kolme venettä, kaksi purjevenettä ja yksi moottorivene, on tällä hetkellä odottamassa Erebus Bayssa Peel Soundin aukeamista.
Bellot Straitin virtaukset tulevat vaatimaan erityistä huomiota. Virtaus voi olla pahimmillaan 8 solmua, joka yhdessä virran mukana kulkevien jäiden kanssa saattaa tehdä läpimenosta hankalan. Ohjeen mukaan virtaus kääntyy itään 2 tuntia ennen Fort Rossin eli itäpään alavettä. Se ei oikein vaikuta johdonmukaiselta, mutta uskottavahan se on. Salmi on vain noin 20 mailia pitkä, tosin riippuen siitä, miten se mitataan. Myötävirrassa läpimenon voisi kuvitella vievän 3 tuntia, siis alle puolet vuoroveden syklistä. Asiasta on haastateltava vielä paikallisia asiantuntijoita Cambridge Bayssa ollessamme.
Tämän päivän tiedon mukaan Peel Sound on sulamassa nopeasti, mutta tuulen vaikutusta jäätilanteeseen ei luonnollisestikaan vielä tiedetä. Arktinen korkeapaine on kuitenkin asettumassa, mikä yleensä tietää hyvää reitin aukeamiselle ja hidastaa jäiden liikkeitä tai ehkä oikeammin sanottuna tekee jäiden liikkeet johdonmukaisemmiksi.
Elämme uskossa, että väylä aukeaa ja pääsemme sen läpi. Vaikka eteläisen Alaskan luonto nykyiseen tyhjyyteen verrattuna onkin ollut viime aikoina usein mielessämme, 3000 mailia takaisinpäin olisi kuitenkin se huonompi vaihtoehto.

15. elokuuta 2010

2010-08-16T00:58:00.000-07:00

Amundsen Gulf

69º51.854´ N, 121º02.330´ W

Lähdimme Tuktoyaktukista perjantaina aamupäivällä paksussa sumussa. Käytimme elektronisen kartan vanhaa tulojälkeä hyväksemme ja ajoimme taas näytöllä saarten, riuttojen ja poijujen yli tällä kertaa kuitenkaan enempiä jännittämättä. Näkyvyys koheni aika-ajoin niin, että pystyimme varmistamaan myös poijujen avulla olevamme reitillä. Alkumatkan muutamaksi tunniksi saimme tuulta purjehtimiseen saakka. Sääennuste toteutui kuitenkin, ja tuuli muuttui kevyeksi eli käytännössä loppui täysin.
Cape Bathurstin kohdalla Beaufortinmeri muuttuu huomattavasti syvemmäksi Amundseninlahdeksi. Aallokko muuttui heti miellyttävämmäksi, ja virtaukset loppuivat lähes kokonaan. Olemme olleet umpisumussa noin puolet matkasta, mutta aamu-/iltaruskojakin olemme saaneet ihailla. Parhaillaan eli sunnuntai-iltana paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta, ja ilmapuntarin lukema on 1031 mbar. Sääennusteen mukaan näin pitäisi jatkua huomiseen iltapäivään saakka.

Eilen lounaan aikaan ihmettelimme tutkaan ilmestynyttä kaikua. Juuri ohittamamme tutkamajakka oli tullut uudestaan näkyviin. Syyksi paljastui autopilotin pumpun rikkoutuminen, ja olimme menossa takaisin tulosuuntaan. Onneksi varalla oleva vanha mutta toimiva pumppu oli helppo kytkeä käyttöön vain kaapeleita vaihtamalla. Yritämme kuitenkin tilata uuden pumpun Gjoa Haveniin, vaikka se vaikuttaakin aikataulun vuoksi hankalalta. Luultavimmin joudumme ottamaan riskin ja jatkamaan vanhalla pumpulla ainakin Baffin Bayhin saakka. Uuden pumpun voi tilata Grönlantiin, ja siellä voisi toimitusta odotellakin muutaman päivän. Tältä puolen Lancaster Soundia on lähdettävä silloin, kun reitti on auki, oli pumppu sitten uusi tai vanha.
Tämä vuosi voitaisiin kaiken kaikkiaan ristiä Sareman Pumppujen Vuodeksi. Sewardissa uusimme pilssipumput, Kodiakissa pääkoneen syöttöpumpun, suihkualtaan pumppu korjattiin matkalla, Demarcation Bayssä uusimme pääkoneen merivesipumpun ja korjasimme juomavesipumpun. Vain WC:n pumppu on vielä korjaamatta, mutta onneksi siihenkin on olemassa varaosa.
Emme saaneet juomavettä Tuktoyaktukista, joten olemme siirtyneet vesikoneen ahkeraan käyttöön. Kolme tuntia päivässä riittää jopa lisäämään vesimäärää, ja koska kone on käytössä tuulettomalla merellä, ei sähkön loppumisestakaan tarvitse olla huolissaan.
Tämän vuorokauden kuluessa tulemme olemaan tasan puolivälissä matkallamme Sewardista Halifaxiin. Lokiin on kertynyt noin 3.200 merimailia, ja matkaa Halifaxiin on samat 3.200 mailia. Puolimatkan juhlallisuudet vietetään Saremalla tänä iltana klo 21.00 paikallista aikaa. Toivotamme kaikki ystävät ja tuttavat tervetulleiksi!

12. elokuuta 2010

2010-08-13T01:07:00.001-07:00

Tuktoyaktuk

69º27.064´ N, 133º01.579´ W

Viivyimme Demarcation Bayssa kaikkiaan kolme yötä kovan tuulen ja muutenkin surkean kelin vuoksi. Jatkoimme matkaa sunnuntaina, jolloin sumu oli hälvennyt ja sade lakannut. Muutaman tunnin kuluttua lähtömme jälkeen ylitimme Kanadan rajan. Tämä tapahtui tasan klo 14.06, ja siirryimme samalla Kanadan aikaan, joka oli kaksi tuntia enemmän eli 16.06. Jostakin syystä yksi aikavyöhyke oli jäänyt väliin. Ennusteen mukaan tuulen piti olla sivumyötäinen, mutta vastainenhan se oli. Jouduimme näin ollen luovimaan koko matkan eli kaksi ja puoli vuorokautta Tuktoyaktukiin, ja vastavirran takia kävimme varsin kaukana pohjoisessa saadaksemme paremman tuulikulman. Tuktoyaktukia lähestyessämme kartalle oli merkitty lukuisia öljylähteitä (well). Lähemmäksi päästyämme ne osoittautuivat kuitenkin vedenalaisiksi rakenteiksi, joiden takia meidän ei onneksi tarvinnut enää muuttaa kurssia.
Tuktoyaktukin lahti, Kugmallit Bay, on varsin matala, ja satamaan johtava väylä pitkä ja mutkikas. Olimme syöttäneet reitin valmiiksi GPS:ään, mutta erityisesti tätä matkaa varten hankkimamme c-map - elektroninen kartta ja NavPak-Pro -ohjelma osoittautuivat ongelmallisiksi. Sisällä näyttöä seuraava Riitta sai sydämentykytyksiä Sareman purjehtiessa väylämerkkejä vasten ja saarten yli lähes 0,2 mailia sivussa linjasta. Kartan ilmoittama datum näyttää olevan väärä, mutta perinteinen linjataulujen ja poijujen mukainen navigointi ei tälläkään kertaa pettänyt.

Purjehdittuamme kaikkiaan 288,8 mailia, joista noin 80 oli ylimääräisiä, pudotimme ankkurin Tuktoyaktukin satamaan myöhään tiistai-iltana ja nukuimme putkeen seuraavaan iltapäivään asti.
Keskiviikkona laskimme jollan alas taaveteista ja ajoimme kylän rantaan kirjoittautumaan sisälle Kanadaan. Kyläkaupan asiakaspalvelu antoi hyviä neuvoja, ja asiakas kassalla tarjosi kyydin poliisiasemalle. Royal Canadian Mounted Policen (Kanadan kuninkaallinen ratsupoliisi) paikallistoimiston ystävällinen henkilökunta hoiti paperityöt puolestamme saman tien. Vain Gustafsonin Markilta saamamme haulikon rekisteröinti vaati erityistoimenpiteitä. Viranomaiset halusivat aseen sarjanumeron, jota ei tietenkään ollut mukana. Poliisit soittivat myös polttoaineyhtiöön, ja saimme sovituksi tankkauksen seuraavaksi päiväksi. Sovimme myös loput paperityöt seuraavaksi aamuksi.

Ratsupoliisit toimivat myös turistitoimistona eli he kertoivat, ettei kylässä ole julkista internetiä, että kylän hotelli on ollut kiinni jo vuosia,ja että jos halusimme nähdä kylän ykkösnähtävyyden eli kyläyhteisön kylmävaraston (Community Ice House), meidän pitäisi ottaa yhteys Joanne's Taxiin, jolla on hallussaan paikan ainoa avain. Pääsimme näin käymään jäätalossa vielä samana iltana. Pienessä kioskin kokoisessa kopissa on luukku lattiassa, josta johtaa noin kahdeksan metriä pitkät tikapuut maan alle ikiroutaan kaivettuun luolastoon. Oppaamme antoi meille taskulampun käteen ja ohjeen laskeutua alas ja tutkia luolasto.Kylmävarastossa on kolme käytävää ja jokaisessa on lukittavia varastohuoneita, yhteensä viitisenkymmentä, osa edelleen käytössä isona luonnollisena pakastimena. Lämpötila maan alla oli ymmärrettävästi alle nollan, joten palattuamme takaisin maanpinnalle tuntui hetken aikaa kuin olisimme saunassa koleasta tuulesta huolimatta.
Paikallisiin nähtävyyksiin kuuluvat myös pingot, joita Tuktoyaktukin niemimaalla on useita satoja. Pingot näyttävät tavallisilta kukkuloilta, mutta ne ovat itse asiassa umpijäisiä kumpuja, joiden päällä on ohut maa- ja kasvillisuuskerros. Ilmaston lämpenemisen myötä pingot ovat alkaneet sulaa, ja tällä hetkellä osa niistä muistuttaa lähinnä tulivuorta kraattereineen kukkulan huipun osittain romahdettua.

Torstaiaamuna siirryimme tankkauslaituriin kyläkaupan viereen. Laiturin edusta on matala, ja veneen perä jäi pari metriä irti laiturista, mutta keulan kautta pääsimme onneksi maihin. Tilaamamme 600 litraa dieseliä painoi venettä syvemmälle, mutta pääsimme irti nousuvedellä ja siirryimme ankkuriin laiturin edustalle. Tästä on helppo lähteä noin 650 mailia pitkälle legille Cambridge Baytä kohti. Perjantaiksi on luvassa ensin kevyttä itäistä ja myöhemmin pitkästä aikaa kaakkoistuulta. Idästä tulevat veneet ovat edelleen odottamassa Peel Soundin aukeamista, joten meillä on hyvin aikaa edetä Cambridge Bayhin, jonne päästyämme mekin alamme seurata tarkasti Peel Soundin ja Bellot Straitin jäätilanteen kehittymistä.

6. elokuuta 2010

2010-08-08T02:22:00.000-07:00

Demarcation Bay

69º40.284´ N, 141º14.560´ W

Rannan tuntuman ahtojäävapaa väylä jatkui ja jopa leveni Prudehoe Bayhin saakka. Mutta siellä matkamme katkesi yhtenäiseen, tiiviiseen ahtojääkenttään, jota näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. Samaan suuntaan matkanneen ponttoonia vetäneen hinaajan kippari otti meihin yhteyden ja kertoi yrittäneensä viimeiset kahdeksan tuntia löytää väylää edessä olevan ahtojään läpi. Hän yrittäisi vielä kerran, ja jos ei pääsisi läpi, jatkaisi yrittämistä seuraavana aamuna. Kippari kertoi tämän olevan hänen kolmas ja mahdollisesti viimeinen vuotensa Alaskan vesillä. Ymmärsimme hyvin hänen turhautumisensa. Kippari suositteli meille aivan rannan tuntumassa olevaa matalaa, pienten saarten ja rannan välissä kulkevaa väylää, jota pitkin pääsisimme kiertämään ahtojääalueen ainakin osittain.

Lahden edustalla on noin 45 mailia pitkä pienten saarten ketju, joka pitää ahtojäät ulkopuolella. Paperikarttamme oli alunperin saatu hinaajalta, ja niihin oli valmiiksi merkitty hinaajan käyttämä reitti. Itäpäässä oli lisäksi mahdollista ankkuroida odottamaan jäätilanteen muuttumista, jos emme pääsisi heti jatkamaan matkaa.
Tulimme väylälle yön hämärissä ja näimme edessämme Prudehoe Bayn sekä kooltaan että määrältään valtavat öljynporauslautat, jotka ovat itse asiassa mereen rakennettuja saaria. Ne muistuttivat lähinnä tieteiselokuvien avaruuskaupunkeja vilkkuvine valoineen ja merkillisine ulokkeineen.

Yön läpi moottoroituamme aamu valkeni tyynenä ja aurinkoisena. Saarten ulkopuolella oleva ahtojääkenttä oli koko matkan näkyvissämme paapuurin puolella valtavana, ahdistavana jääseinänä (Novaya Zemlya -ilmiö). Lähestyessämme iltapäivällä sisäväylän itäpäässä olevaa aukkoa (Mary Sachs), josta tarkoituksemme oli päästä merelle, näimme öljynporauslautan yläpuolella leijuvan helikopterin. Koska helikopterista on huomattavasti parempi näkyvyys ympäristöön kuin veneestä, Pekka otti siihen yhteyden VHF:llä: ”Helicopter above Point Thompson, this is sailing vessel Sarema on channel 16”. ”This is Double Trouble”, vastasi kirkas naisääni helikopterista eli ilmeisesti myös kakkospilotti oli nainen. Pilotti kertoi, että rannan ja ahtojääkentän välissä on muutaman mailin levyinen mahdollisesti navigointikelpoinen väylä ja, että Barter Islandin jälkeen meri on käytännössä jäävapaa.
Ajoimme siis toiveikkaina Mary Sachs Entranceen hinaajan käyttämää reittiä pitkin. Siinä olisi pitänyt olla vettä minimissään 2,4 metriä, mutta saimme pohjakosketuksen 1,8 metrin syväyksellämme heti alkumatkasta. Etenimme varovasti ja päästyämme läpi totesimme helpotukseksemme, että ulkopuolella rannan tuntumassa oli 5 - 9 metrin syvyyskäyrillä ajojäinen mutta kulkukelpoinen väylä. Jatkoimme pujottelua jäiden joukossa vähän toista vuorokautta, kunnes saavuimme lopulta jäävapaalle alueelle noin 30 mailia Kanadan rajalta.

Olimme jo aikaisemmin saaneet heikon SSB-yhteyden Cambridge Bayssä Explornet- verkkoa pitävään Peter Semotiukiin. Saimme häneltä vahvistuksen, että jäitä ei pitäisi enää olla ennen Cambridge Baytä. Lisäksi hän antoi sääennusteen, jonka mukaan seuraavat kaksi vuorokautta olisi 25 solmua itätuulta eli täysin vastaista. Päätimme näin ollen tulla kaikilla keleillä suojan antavaan Demarcation Bayhin, viiden mailin päähän Kanadan rajasta. Tämä on ensimmäinen varsinainen pysähdyksemme sitten Nomen, ja olemme nyt ankkurissa mutapohjaisella lahdella turvallisen kaukana rannasta. Nyt on aika vetää henkeä ja huoltaa sekä itseämme että venettä.

3. elokuuta 2010

2010-08-08T02:19:00.000-07:00

Beaufortinmerellä

70º58.676´ N, 153º34.607' W

Merellä olo sujui hyvin, terävästä aallokosta johtuen tosin ei aivan yhtä rauhallisissa merkeissä kuin syvemmillä vesillä. Pelkkä mesaani riitti pitämään keulan hiukan tuulen silmästä sivussa, ja ajelehtimisnopeutemme oli hiukan alle solmun. Tuuli nousi puuskissa 40 solmuun, ja vallitseva tuuli oli koko maanantain 35 solmua. Ajelehdimme virran avittamana 34 tunnissa 30 mailia juuri sopivaan paikkaan Barrow Pointista länteen. Päätimme nyt nostaa purjeet ja suunnata keulan kohti Tuktoyaktukia, jonne oli matkaa noin 500 mailia.

Alun 35 solmun sivumyötäinen teki purjehduksesta nautinnollista, mutta yötä kohti vauhti hiipui ja hyvä niin, koska aamuyön jäävahti lipsahti torkahduksen puolelle. Herätys oli rajun puoleinen, kun saavuimme jääkentän reunaan. Ensimmäiset jäälohkareet antoivat onneksi varoituksen, ja ehdimme kääntää veneen juuri ennen kuin se olisi törmännyt jäälauttaan. Jatkoimme rantaa kohti kunnioittavan matkan päähän jäärajasta ja löysimme rannan tuntumasta noin kolmen mailin jäävapaan väylän. Seurasimme yhdeksän metrin syvyyskäyrää, joka piti meidät sopivan kaukana ahtojääkentästä. Saimme pitkästä aikaa nauttia auringon valosta ja lämmöstä. Lämmön ansiosta näimme myös ensi kertaa merkillisen ilmiön, jolloin kaukana merellä olevat ajojäät näyttävät venyvän pilvenpiirtäjän korkuisiksi torneiksi, jäälohkareiden yläpuolella roikkuu niiden peilikuva ja vielä horisontin takana olevat jäät näkyvät taivaaseen asti ulottuvana pystysuorana jääseinänä. Tämä harha syntyy ilmakerrosten erilaisista lämpötiloista ja on nimeltään Novaja Zemlia -ilmiö (Novaya Zemlya Effect).

Ajojäätä oli joka puolella väylällämme, mutta päivänvalossa ne oli helppo havaita, ja tutka näytti pienetkin ajojääkalikat. Tai niin me uskoimme, kunnes vahtivuorossa oleva syventyi kirjoittamaan blogitekstiä tutkan ääressä. Äkkiä kuului valtava pamahdus! Olimme osuneet ajojäähän viiden solmun nopeudella. Lokikirjassa lukee: ”Ei vaurioita (fyysisiä!)”. Uskomatonta, miten kammottava ääni jäähän törmäämisestä syntyy. Onneksi siitä on tullut toistaiseksi vain raapaleita myrkkymaaliin.

1. elokuuta 2010

2010-08-08T02:16:00.000-07:00

Barrow'n edustalla

71º19.49´ N, 158º24.74´ W

Tulimme purjein yli puolet Tsuktsimeren matkasta, mikä on harvinaista herkkua Alaskassa ja säästää polttoainetta. Näimme ensimmäiset jäät lauantaiaamuna lähellä Franklin Pointia. Mistään jäävuorista ei voinut puhua, mutta törmäys saattaisi silti rikkoa veneen. Tästä lähtien on siis pidettävä jatkuvaa jäävahtia, ja sumussa on luotettava tutkaan.

Kuuntelimme ennen Barrow Pointiin saapumista sääennusteen: tuuliennuste tänään sunnuntaina 15 solmua idästä, kääntyy lounaaseen yöllä ja voimistuu 35 solmuun, maanantaina jopa 40 solmuun. Maanantai-iltana puhurin pitäisi olla ohi. Etelän puoleisista tuulista johtuen napajään reunan pitäisi olla noin 35 mailia Barrow'n pohjoispuolella. Kiintojää oli vielä toissapäivänä rannassa kiinni lähellä Kanadan rajaa. Uskomme, että maanantain tuuli avaa rannan reunaan reitin, mutta se myös todennäköisesti sulkee ulompana olevan avovesialueen. Emme uskalla jatkaa itään kovassa myötätuulessa tutkimaan, onko reitti auki vai ei. Koska tällöin on mahdollista joutua pussiin jääkentän ja rannan väliin, jäämme odottamaan tuulen tyyntymistä.
Barrow'n edustan Elson Lagoon on matala, syvimmillään 2,7 metriä, ja luotaustiedot ovat 20 vuotta vanhoja. Lisäksi eteläinen tuuli työntää vettä ulos laguunista, jolloin vesi voi laskea jopa 75 cm. Moni purjehtija on siellä käynyt, mutta vain yksi ei ole ollut pohjassa kiinni, koska veneessä oli nostoköli. Menemme näin ollen Barrow'sta noin 30 mailia lounaaseen ja panemme veneen piihin 100 metrin syvänteen alueelle, jonne jäämme odottamaan myrskyä. Lounaistuulen pitäisi tuoda meidät lähemmäs Barrow'ta tiistaiksi, jolloin voimme jatkaa myötätuulessa rannan reunaa seuraten kohti Kanadaa toivottavasti avovedessä.

29. heinäkuuta 2010

2010-08-01T03:23:00.000-07:00

Tsuktsimerellä

68º15.95' N, 167º12.75´ W

Jäätilanne Barrown itäpuolella on helpottumassa, ja tuulikin näyttää olevan kääntymässä niin, että väylän länsipää aukeaisi. Kun Nomen lähialueelle ennustettiin vielä keskiviikkonakin itätuulta, päätimme jatkaa matkaa tiistaina iltapäivällä.
Pekka kävi ponttoonilaiturilla selvittämässä, miten saisimme parhaiten täytettyä vesitankkimme. Laiturilla hän tapasi juuri mereltä palanneen kalastajan, joka lahjoitti meille ison kuningaslohen. Siitä riitti sekä graaviksi että paistettuna useaan ateriaan. Tibo ilmestyi paikalle juuri irrottautuessamme laiturista ja joutui auttamaan köysien kanssa siirtyessämme kalastusaluksen kylkeen veden tankkausta varten.
Precipicen Deb ja Rolland tulivat myös sanomaan hyvästit. Olimme jo melkein irrottaneet köydet, kun Deb huomasi kysyä, olimmeko saaneet ostettua kananmunat, joita olimme etsineet kaupoista jo parin päivän ajan ilman tulosta. Kauppaan oli kuulemma tullut uusi erä samana iltapäivänä, ja niin Deb ja Rolland kaasuttivat hakemaan meille kaksi tusinaa munia, lähtiäislahjaksi tietysti.

Tuuli oli ennusteen mukaisesti idästä, ja saimme vaihteeksi loistavan purjehduskelin. Pääsimme pelkin purjein Beringinsalmeen saakka, ja muutenkin sää suosi niin, että salmessa olevat Diomede-saaret olivat hienosti näkyvissä. Kauimmainen saarista kuuluu Venäjälle, lähempi USA:lle. Koska päivämääräraja oli meistä vain 17 mailin päässä, leikittelimme hetken ajatuksella käydä pikaisesti huomisen puolella katsomassa mitä on odotettavissa, mutta hylkäsimme ajatuksen saman tien. Ylittäessämme päivämäärärajan, olisimme samalla ylittäneet myös Venäjän ja USA:n välisen valtiollisen rajan. Näin ollen pikavisiitistä olisi todennäköisesti tullut kaikkea muuta kuin pikainen.
Vaikka tuuli tyyntyi lähes täysin, moottoripurjehdimme Beringinsalmesta lähtien varsin hyvää vauhtia virtausten auttamana. Heikko tuuli kääntyi sitten lähes vastaiseksi, mutta matka on siitä huolimatta edennyt mukavasti. Beringinsalmen jälkeen olemme olleet noin puolet ajasta sankassa sumussa. Tutka tuntuu tarpeelliselta, vaikka muuta liikennettä ei olekaan ollut paria proomua lukuun ottamatta.
Sarema ylitti napapiirin torstaina aamuyöllä klo 00.27. Koska Luoteisväylän katsotaan alkavan ja päättyvän napapiirin ylityksellä, juhlistimme tapahtunutta nauttimalla kaksi viimeistä Kathyn tekemää suklaakakkupalaa ja kohotimme samalla maljan sekä meille että Luoteisväylälle.
Matkan ns. virallinen osuus on siis viimein alkanut!

26. heinäkuuta 2010

2010-07-26T17:54:00.000-07:00

Nome

Aloitimme kaupunkiin tutustumisen jälleen kerran nettiyhteyksien etsinnällä. Keskustan hotellissa oli asiakkaiden käyttöön annettu yksi kone, mutta oman koneen käytöstä veloitettiin 10 dollaria. Pizzeriasta löytyi langaton yhteys, mutta se oli niin hidas, ettei yksi pizza riittänyt kuvien lähettämiseen. Sataman langaton oli poissa pelistä. Yhteyden rakentajaa olisi tarvittu sen elvyttämiseen, mutta hän oli purjehdusretkellä Venäjällä. Turistitoimistosta löytyi viimein toimiva yhteys, ja näin oli asia ratkennut.
Muutama päivä saapumisemme jälkeen, laiturilta kuului huhuilua. Espanjalainen Alex oli toteuttanut uhkauksensa ja lentänyt Nomeen. Alex oli lähettänyt meille useita sähköpostiviestejä muutama viikko sitten ollessamme vielä Dutch Harborissa ja tarjoutunut tulemaan miehistömme jäseneksi luoteisväylälle. Olimme kieltäytyneet hänen tarjouksestaan ystävällisesti mutta jyrkästi, ja unohtaneet sitten koko jutun. Asia piti tehdä siis selväksi vielä kerran kahvikupin ääressä. Alex on nuori barcelonalainen asianajaja ja seikkailija, joka viettää sapattivuotta. Hän oli tullut laivalla Fidjiltä Tongalle, ja amerikkalaisessa purjeveneessä Havaijilta Alaskaan ja elätteli nyt toivoa, että pääsisi purjehtimaan luoteisväylän. Olemme tavanneet Alexin lähes päivittäin hänen milloin kullanhuuhdontaan, milloin kalastukseen kohdistuvilla työnhakumatkoillaan. Ja tietysti, vähissä rahoissa kun on, hän on usein käynyt veneessämme aamukahvilla. Tätä kirjoitettaessa, Alex kävi kertomassa ilouutisen ja sanomassa samalla meille hyvästit; hän oli saanut pestin ravunpyyntialukselta ja oli lähdössä merelle.

Olimme yrittäneet vuokrata auton, jotta olisimme päässeet tutustumaan ympäröivään maaseutuun ja ennen kaikkea nähdäksemme myskihärkiä, mutta huonolla menestyksellä. Kaikki Nomen vuokra-autot olivat käytössä, ja ensimmäinen vapautuisi vasta parin viikon kuluttua. Kysyimme myös turistitoimistosta, tiesivätkö he ketään joka olisi ollut halukas lainaamaan autoaan tai viemään meidät ajelulle. He lupasivat laittaa meistä ilmoituksen Nomen asukkaille tarkoitetuille nettisivuille. Jäimme siis odottamaan asukkaiden yhteydenottoja.
Eräänä päivänä sähköpostissamme oli mielenkiintoinen viesti Heikiltä, joka oli käynyt veneellämme ollessamme asioilla. Pyysimme vastausviestissämme Heikkiä käymään, ja hän ilmestyikin paikalle illemmalla ranskalaisen Tibon kanssa. Heikki kuten Tibokin työskentelee Alaskan yliopiston poroprojektissa parin vuoden sopimuksella. Heikki kertoi seuranneensa kotisivujamme muutaman vuoden ajan ja hämmästyneensä nähdessään veneemme täällä. Valitettavasti Heikki lensi seuraavana päivänä Fairbanksiin, mutta Tibo lupautui viemään meidät katsomaan myskihärkiä.
Ajoimme läheisille puuttomille kukkuloille ja löysimmekin myskihärkälauman. Viimeiset sadat metrit lähestyimme niitä kävellen, mutta emme menneet kovin lähelle. Ilma oli sateinen ja sumuinen, mutta saimme kuitenkin muutaman valokuvan, jos ei muuta niin todistusaineistoksi.

Tultuamme onnistuneelta myskihärkäretkeltä, laiturille ilmestyivät Susanne ja Hugh, jotka olivat nähneet ilmoituksemme netissä ja tulivat tarjoutumaan oppaiksemme. Koska olimme juuri tulleet veneelle, sovimme, että lähtisimme Susannen kanssa retkelle seuraavana aamuna. Valitsimme Nomen kolmesta noin 75 mailia pitkästä päätiestä Council Roadin. Tie kulkee matalan laguunin ja Beringinmeren välisellä kannakselle lähes puolet matkasta ja kääntyy sitten sisämaahan. Joka talvisen Iditarod-koiravaljakkokisan reitti kulkee tien vartta pitkin. Rannikolla on harvaa eskimoasutusta, kunnes tie nousee asumattomille kukkuloille ja vuorille. Councilin kylän läheisyydessä kukkulan rinteillä kasvaa kuusia, ensimmäiset pitkään aikaan näkemämme puut. Tie päättyy jokeen, jonka toisella rannalla kylä sijaitsee. Joki on niin matala, että kuivaan aikaan sen yli voi ajaa 4-vetoautolla, jos tuntee reitin. Joessa oli nyt lohia nousemassa kudulle, mutta valitettavasti meillä ei ollut kalastustarvikkeita mukanamme.
Pekan kullanhuuhdonta alkoi vaskoolin ostolla. Muovisessa vaskoolissa oli huuhdontaohje, joka ehkä painoi valinnassa eniten. Kaksi huuhdontamatkaa rannalle tuotti kovin laihan tuloksen, vain muutama mikroskooppisen pieni kultahippu muovipussin pohjalla. Asioista perillä olevat kertoivat, että kultaa löytyy muutaman sadan metrin päässä rannasta noin viiden metrin syvyydestä. Kunnon talvimyrsky toisi sitä taas rantaankin, mutta myrskyä ei ole ollut viimeiseen viiteen vuoteen. Rikastuminen jäi tällä erää haaveeksi, mutta pieni kultakuumeen poikanen jäi itämään.

Pyykinpesureissumme oli varsin mielenkiintoinen. Itsepalvelupesula löytyi kyselemällä. Paikka on lähinnä grilli, josta pääsee pimeää käytävää pitkin hämyiseen baariin, jossa on baaritiskin lisäksi keskellä biljardipöytä ja takaosassa muutama pesukone ja kaasulla lämpiävä kuivausrumpu. Totesimme jälkikäteen, ettei keinokuituisia asusteita olisi kannattanut pistää kuivausrumpuun. Onneksemme rumpu sulatti kokonaan vain yhden lämpösukan.
Viime vuonna luoteisväylän purjehtinut Precipice palasi Venäjän matkaltaan. Vene on puinen 35-jalkainen kahvelipurjesluuppi miehistönään isä Rolland, äiti Deb sekä tyttäret Jannelle ja Bianca. He saapuivat luoteisväylältä Nomeen varsin myöhään, ja moottorin rikkoutumisen vuoksi joutuivat jäämään tänne. Vanhemmat olivat talven töissä ja lapset koulussa. He ovat mahdollisesti lähdössä täältä etelään, joten olemme vaihtaneet tietojamme ja kokemuksiamme puolin ja toisin. Saimme heiltä myös luoteisväylän paperikartat sekä laskettelulasit, joita heidän mukaansa tulemme tarvitsemaan pohjoisen pahimmissa keleissä. Teimme heidän kanssaan piknik-retken noin 70 mailin päässä sijaitseville kuumille lähteille. Paikka on ihmeellinen, kirkko ja muutama tyhjillään oleva rakennus keskellä ei mitään, ympärillä pieniä, kuumia, rikiltä haisevia lähteitä. Poikkesimme tulomatkalla vielä Anvil-kukkulalle ihmettelemään kylmän sodan aikaisia antenneja, jotka ovat jostain syystä saaneet nimekseen White Alice. Sää suosi retkeämme, ensimmäinen aurinkoinen ja lämmin päivä Nomeen saapumisemme jälkeen.

Sarema on nyt tankattu, ja odotamme lievän kärsimättömyyden vallassa lähtöä. Jäätilanne pohjoisessa vaikuttaa kuitenkin hankalalta, koska Barrowsta itään on edelleen jäätä. Tiistai lienee lähtöpäivä, jos tuuli sallii. Ne, joilla on paremmat nettiyhteydet kuin meillä, saavat hyvän kuvan jäätilanteesta AMSR-E -sensorin avulla.

17. heinäkuuta 2010

2010-07-17T17:21:00.000-07:00

Nome

64º03.871' N, 165º36.826' W

Matka St. Paulilta oli turhauttava; ei tuulta, ei lintuja, ei kalaa ja tietysti vastavirta. Saavuimme torstaina 15.7. iltapäivällä pari vuotta sitten uusittuun Nomen satamaan. Suojaisampaa paikkaa tuskin löytyy, mikä on erinomaista, koska satamamestarin mukaan seuraavana päivänä olisi tulossa myrsky. Saimme kylkipaikan korkeasta laivalaiturista. Veneemme kohdalla on onneksi portaat, joten pääsemme itse mukavasti maihin ja saamme Lattenkin joten kuten kannetuksi ylös ja alas. Maksoimme paikan koko viikoksi: 75 dollaria. Neljä päivää olisi jostain syystä maksanut 100 dollaria.

Laiturille nostettuna on norjalainen koillisväylän kautta tullut purjevene RX2, joka lähtee luoteisväylälle elokuussa. Vene on vahvistamatonta lasikuitua, sen potkuri on muovia, ja pohja on täynnä läpivientejä keulassa. Vaikuttaa siltä, ettei venettä olisi varusteltu lainkaan jääolosuhteisiin. Mutta Inmarsat antenni on lähes leveämpi kuin itse vene, ja kyljet on mainoksien peitossa eli sponsoreita näyttää riittävän. Tuli mieleemme, että onkohan meidän veneemme jääpotkureineen, mastoportaineen ja kaminoineen ylivarusteltu!
Paikallinen sanomalehti ”The Nome Nugget”, joka on Alaskan vanhin sanomalehti, mainostaa ilmestyvänsä päivittäin paitsi maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Paikallisradio kertoo kenellä on syntymäpäivät tai grillijuhlat, kuka on luvannut tuoda juhliin mitäkin, kuka ei ehdi tulla kotiin sovittuun aikaan ja muuta yleisesti tärkeää asiaa.

Nomen maine kullankaivuukaupunkina elää edelleen. Satamassa ja sen ympäristössä on valtavasti mitä mielikuvituksellisimpia kullankaivuulaitteita. Periaatteena niissä kaikissa on, että pohjasta pumpataan hiekkaa, josta vedellä erotetaan painavin osa, siis kulta. Kelluvat lautat ovat yleensä katamaraaneja, joissa imuputki lasketaan pohjaan ponttoonien välistä. Keskikannella on ”kullanerotuspöytä” ja takana hytti eli asunto-osa. Kaikissa pumppua käyttää iso dieselmoottori, ja sukeltajien ilmaa pumppaa pienempi kompressori. Haastattelemamme kullankaivaja kertoi, että heillä on yleensä 85 työpäivää vuodessa. Tänä vuonna sää on ollut niin hyvä, että sata työpäivää on mahdollinen. Pumppaus vaatii kaksi sukeltajaa yhtaikaa meressä, ja sukellusaika on neljä tuntia. Päivässä siis neljän sukeltajan porukalla voi pumpata kahdeksan tuntia. Eipä ole kadehdittava ammatti.

Meidänkin suunnitelmissamme (tosin ei Riitan) on mennä hankkimaan lisää matkarahaa huuhtomalla kultaa. Investointi on pieni, vain vaskoolin verran. Raportoimme tulokset myöhemmin.
Tuuli on ollut reipasta jo pari päivää. Aallokko ei onneksi tule satamaan sisään, ja tuuli on ollut meille sopivasta suunnasta painaen veneen keulaa laituriin. Koska vuorovesi on lähes olematon, ei fendarien kanssa ole ollut täällä ongelmia. Tuuli jatkuu ennusteen mukaan ainakin sunnuntaihin, ja pari viime päivää on ollut voimassa ”High Surf Warning”. Koska Beringinmeri on erittäin matalaa, itäosissa paikoittain jopa alle 20 metriä, maininki murtuu jo kaukana rannasta ja on vaarallinen. Kaikki, jotka ovat seuranneet The Deadliest Catch -sarjaa, tietävät miltä meri tällöin näyttää!

10. heinäkuuta 2010

2010-07-15T20:00:00.000-07:00

St. Paul, Pribilofin saaret

Aikamme saarella kului mukavasti. Vaikka tuuli oli koko ajan 30 - 35 solmua pohjoisesta, tilanteen kesti hyvin, kun vene makasi laiturissa. Ainoa varsinainen haitta oli laituripaikkamme, joka oli pölyinen ja meluisa ympäri vuorokauden. Kiinteän laiturin haittoja oli myös vuoroveden aiheuttama ylös-alas -liike, joka ehti tuhota pari fendareistamme.

Yritimme heti torstaina löytää St. Paulin kaupungista paikkaa, josta olisimme voineet lähettää blogitekstimme, mutta sekä kirjasto että hotelli olivat kiinni. Saimme kuitenkin kaupunginsihteeriltä luvan käyttää kaupungintalolla olevaa tietokonetta. Hän neuvoi meitä myös hakemaan ympäristötoimistosta kirjallisen luvan mennä katsomaan pohjanmerikarhuja, minkä teimmekin.

Lähdimme myöhemmin iltapäivällä retkelle hyljeniemeen reippaassa myötätuulessa. Katselupaikalle johti tieltä polku, jonka päässä oli eräänlainen seinällinen lava, jonka sisäpuolella meidän oli pysyttävä, jotta emme olisi häirinneet hylkeitä. Ongelmana oli kuitenkin lavalle pääsy, sillä aivan polun vieressä makaili useita valtavia uroshylkeitä, jotka eivät suhtautuneet meihin lainkaan ystävällismielisesti. Jähmetyimme paikoillemme, kun vieressämme oleva pari sataa kiloinen uros nousi maasta ja alkoi karjua selvästi läsnäolostamme ärsyyntyneenä. Odottelimme kunnes hylje oli rauhoittunut, ja jatkoimme sitten lavalle, josta avautui huikea näkymä. Koko ranta oli aivan täynnä hylkeitä: uroksia, naaraita ja eri ikäisiä poikasia. Vaikka hylkeitä näytti olevan silmänkantamattomiin, tosiasiassa niiden määrä on laskenut vuosisatojen kuluessa huomattavasti. Suurin syy tähän oli aikoinaan metsästys, joka romahdutti hyljekannan 1700-luvun lopun noin 5 miljoonasta nykyiseen 625 000 yksilöön. Suojelutoimista huolimatta hylkeiden määrä laskee valitettavasti edelleen. Vuonna 2004 St. Paulilla syntyi 22,6 % vähemmän poikasia kuin vuonna 2000. Syytä tähän ei tiedetä.

Lähdimme rannalta vasta, kun tuulen aiheuttama kylmyys kohmetti sormemme niin, ettemme saaneet enää ainuttakaan kuvaa otetuksi. Paluumatka vastatuuleen hiekkamyrskyssä suu ja silmät täynnä hienoa vulkaanista hiekkaa otti voimille, mutta selvisimme kuitenkin takaisin veneelle.
Seuraavana päivänä kävimme tutustumassa St. Paulin museoon ja sitä kautta saaren ja sen asukkaiden, aleuttien, historiaan. Samalla oppaamme Barbara esitteli meille myös naapurissa sijaitsevan kauniin ortodoksisen kirkon, joka on eräs saaren vanhimmista rakennuksista.

Näimme kävelymatkoillamme usein arktisia kettuja, Pribilofin naaleja (alopex lagopus pribilofensis), jotka ovat ilmeisesti ainakin osittain urbanisoituneet; ruokaa niille on kalasatamassa tarjolla ympäri vuoden. Saarella on myös porotokka, joka tuotiin sinne alunperin vuonna 1911 vaihtoehdoksi hylkeenlihalle. Vuosien saatossa 25 poron tokka kasvoi 2000 pään laumaksi, jonka sotilaat toisen maailmansodan aikana popsivat suihinsa. Uusi kanta tuotiin sodan jälkeen Nunivakin saarelta, ja se käsittää nykyään noin 400 eläintä.

Teimme päivää ennen lähtöä lintukuvausretken rannan jyrkänteille. St. Paulin saarella pesii vuosittain satoja tuhansia merilintuja kuten mustajalkapikkukajavia, myrskylintuja, kiisloja, merimetsoja, töyhtö- ja sarvilunneja jne. Beringinmeren erikoisuus eli töyhtökiislanenkin osui lopulta linssin eteen.

Tuuli hiipui lähes kokonaan viikonloppuun mennessä. Lähdimme kohti Nomea sunnuntaina, jolloin tuuliennuste oli 15 solmua ja siitä eteenpäin “variable”, joka yleensä tarkoittaa moottorointia. Purjeista olikin apua vain muutaman tunnin ajan, minkä jälkeen matka taittui pelkästään perkinsin voimin. Kalastimme uskollisesti koko matkan ajan, mutta saaliiksi saimme vain merilevää.

8. heinäkuuta 2010

2010-07-09T11:50:00.000-07:00

Pribilof Islands, Saint Paul

57º07.516' N, 170º17.064' W

Jäimme Dutch Harboriin vielä muutamaksi päiväksi. Beringinmerellä oli sääennusteen mukaan reipasta pohjoistuulta (eli vastaista) sunnuntaihin saakka, eikä lähtö merelle kiinnostanut. Hyödynsimme ylimääräisen ajan tutustumalla kaupunkiin ja viettämällä aikaa paikallisten kanssa.

Riitta törmäsi ruokakaupassa suureksi yllätyksekseen ortodoksipappi Isä Andrew'hin, johon olimme tutustuneet jo kaksi vuotta sitten Sand Pointissa. Hän tuli seuraavana päivänä siunaamaan veneemme ja samalla meidät. Alusten siunaaminen on varsin tavallista Alaskassa. Muun muassa Kodiakilla järjestetään joka kevät yleinen kalastusalusten siunaustilaisuus. Tähän osallistuu kaksi ortodoksisen seurakunnan pappia, useita avustajia sekä satamamestari, joka laskee viimeiseen siunattavaan alukseen seppeleen, jossa on kaikkien edellisellä kaudella hukkuneiden kalastajien nimet.

Laiturin vastakkaisella puolella olevan kalastusaluksen kippari ja omistaja, islantilainen Kristjan, joka on asunut Unalaskassa yli 30 vuotta, kävi viihdyttämässä meitä muisteluillaan ja jutuillaan. Islantilaisena hänellä oli paljonkin sanottavaa entisen kotimaansa taloudellisesta nykytilasta sekä hollantilaisille ja englantilaisille riskirahoittajille maksettavista korvauksista. Kun puhe siirtyi tulivuoren purkauksen aiheuttamiin ongelmiin Euroopan ilmatilassa, Kristjan kertoi Englannin pääministerin soittaneen Islannin presidentillä ja karjuneen luuriin: I said cash, not ash!!!
Lähdimme Dutch Harborista viimein maanantaina iltapäivällä käytyämme ensin täyttämässä polttoainetankit. Tuuli oli 3-5 solmua eli jouduimme moottoroimaan koko matkan St. Paulille. The Deadliest Catch -ohjelman antama maine Beringinmerelle myrskyävänä kattilana sai näin aika pahan kolauksen. Ainoat mainittavat asiat matkan varrelta olivat windowsin aiheuttamat tietokoneongelmat, jotka onneksi saatiin selvitettyä, ja VHF:llä käyty keskustelu St. Georgen asukkaan kanssa ohittaessamme saaren itäkärjen. Matkan aikana tuuliennuste muuttui varsin rajuksi; Aleuteille 55 solmua ja Pribilofeille 35 solmua, tietysti vastaista. Päätimme näin ollen jäädä St. Paulille odottamaan tuulen kääntymistä. Saavuttuamme satamaan saimme varsin sekavan VHF-keskustelun jälkeen paikan kalanpurkauslaiturista. Satamaa laajennetaan ja ruopataan parhaillaan, ja hinaajat ja kaivinkoneponttoonit liikkuvat tarpeidensa mukaan. Paikka on siis varsin vilkas ja meluisa. Aallonmurtajalla oli kymmenkunta pohjanmerikarhua (turkishylje) toivottamassa meidät tervetulleiksi, ja muutama kävi myöhemmin satamassa tarkistamassa veneemme kiinnityksen.

St. Paul on luonnonsuojelualuetta, jonne sadattuhannet merilinnut saapuvat joka kesä pesimään ja joka on ehkä maailman tärkein turkishylkeiden lisääntymisalue. Tämän kaiken tiesimmekin, mutta emme sitä, että saarelle ei saa tuoda koiria. Latte parka, se saa seuraavan kerran astua kiinteälle maalle vasta päästyämme mantereen puolelle.
Olemme täällä tukevasti laiturissa ainakin lauantaihin asti, jolloin tuulen pitäisi hellittää ja muuttaa suuntaa meille sopivammaksi. Jos pääsemme viikonloppuna liikkeelle, meillä olisi aikaa poiketa Nomeen muutamaksi päiväksi. Nomesta kuulemamme kertomukset houkuttelevat ja polttoainettakin tarvitaan lisää, koska matkanteko näyttää tapahtuvan ainoastaan konevoimin.
Olemme pikkuhiljaa alkaneet perehtyä jääennusteisiin. Periaatteessa tilanne näyttää varsin selkeältä. Luoteisväylän länsiosissa lämpötilat ovat olleet normaalit tai jopa normaalia alempia, ja tästä johtuen Barrowin ja Tuktuyaktukin välinen osuus on vielä osittain jäässä. Itäosissa sen sijaan on ollut normaalia lämpimämpää, ja koska uutta jäätä, joka sitoisi vanhan jään, ei ole, tuuli saattaa kuljettaa vanhaa jäätä kriittisille alueille, ennen kaikkea Peel Soundiin. Kaikki tietysti riippuu tuulen suunnasta. Gjoa Havenin ja Bellot Straitin välillä tarvitsemme itätuulta muutamaksi päiväksi, jotta pystymme etenemään. Tässä vaiheessa meillä on tukenamme ainoastaan jääennusteet, mutta elokuun puolivälissä meillä pitäisi olla jo faktatietoakin, sillä silloin olemme itse paikanpäällä.

1. heinäkuuta 2010

2010-07-02T17:32:00.000-07:00

Dutch Harbor

Paikkamme spitillä on osoittautunut erinomaiseksi Latten ulkoiluttamisen kannalta, mutta keskustaan ja palveluihin on turhankin paljon matkaa. Ruokakauppa eli Ship Supply spitiltä vielä löytyy, mutta rautakauppa on muuttanut keskustaan. Keskustan hotellin aulassa on ilmainen ja hidas langaton nettiyhteys, hieman parempi yhteys löytyi Unalaskan kirjastosta, jonne on matkaa runsaat kuusi kilometriä. Polkupyöräilyä on tullut harrastettua siis lähes päivittäin.

Lainsäädäntöä tarkemmin tutkittuaan ystävällinen tulliviranomainen kirjoitti meille ulosselvityspaperit niin, että voimme poistua maasta milloin haluamme. Meillä on kuitenkin lupa poiketa matkan varrrella esim. Pribilof-saarille, Nomeen tai Barrowiin. Hän tarjosi myös kuljetusapua virka-autollaan, kun menemme ruokaostoksille. Mahtaisikohan suomalainen tulli tehdä samoin?
Saimme maanantaina satamamestarilta luvan vaihtaa hinaajan kyljestä laiturin kylkeen, joten Lattea ei tarvitse enää nostaa hinaajan reelingin yli. Seuraavana aamuna koimme kuitenkin yllätyksen, kun peräaallokko oli täyttänyt pakoputken yön aikana, ja koneeseen oli mennyt vettä. Öljyn ja suodattimen vaihto hoiti moottorin, ja pakoputken mutkan korottaminen toivottavasti pitää huolen siitä, ettei tämä pääse toistumaan. Onni onnettomuudessa oli, että se tapahtui täällä, missä putkea ja letkua on vielä saatavilla.

Etupuolellemme laituriin tuli puinen Seattlesta kotoisin oleva ketsi. Sen kippari kertoi yrittäneensä Aleutteja pitkin länteen, mutta joutuneensa kääntymään takaisin voimakkaiden virtausten ja vastatuulen takia. Maanantaina tulivat sveitsiläiset Silvia ja Rolf polkupyörillä vierailulle. He ovat ankkurissa 40 jalkaisella Colin Archerillaan kalasataman lahdessa. He kertoivat olevansa jo toista kertaa Alaskassa 1996 alkaneen purjehduksensa aikana. On hämmästyttävää tavata vielä purjehtijoita, joilla ei ole tietokonetta, eikä muuta kommunikointivälinettä kuin VHF. Puolalainen Slavek, joka tekee töitä American Seafoods -yhtiölle, ilmestyi juttelemaan keskiviikkona ja tuli yllättäen eilen illalla kysymään, kiinnostaisiko retki Summer Bayn kauniille lahdelle. Illallinen venyi tämän takia aamiaisen puolelle, mutta käynti oli sen arvoinen. Edelliseltä käynniltämme tuttu latvialainen sukeltaja Karl poikkesi jutustelemaan tänään. Hän on muuttanut asumaan veneeseensä ja aikoo lähteä pidemmälle purjehdukselle lähivuosina.

Viikko Dutch Harborissa on vierähtänyt näin sekä työtä tehden että seurustellen. Ennen lähtöä vaihdamme vielä tuulimittariin uuden anturin, asennamme kamiinan savupiipun köysisuojat ja laitamme uuteen ankkuriketjuun selkeät syvyysmerkit. Iridiumin e-mail-ohjelma on myös testattava ja C-map Canada North and East on saatava asennetuksi. Kummallista miten töitä aina vain näyttää riittävän.
Tämän hetken sääennusteen mukaan sunnuntaina on odotettavissa etelän puoleista tuulta, jolloin jatkamme pohjoiseen kohti Pribilof-saaria.

27. kesäkuuta 2010

2010-06-27T16:27:00.000-07:00

Dutch Harbor

53º54.379' N, 166º30.634' W

Lähdimme Sand Pointista 23.6. illalla kohti Unalaskaa ja Beringinmerta. Alkumatka oli mukavaa purjehdusta, tosin koneen auttamana. Jokusen tunnin kuluttua jouduimme kuitenkin turvautumaan pelkkään moottorointiin tuulen loputtua kokonaan. Jatkoimme siis rasvatyynessä, vaikka tuuliennuste alueelle oli 20 - 25 solmua idästä! Unimak-saaren lounaiskulmassa saimme jälleen tuulta, saaren takaa sivultamme 35 solmun voimalla. Matka eteni nyt liiankin nopeasti, ja olimme Unimak Passissa aivan liian aikaisin. Tuuli oli myös pikku hiljaa kääntynyt salmen suuntaiseksi eli suoraan vastaiseksi. Koska piihin menoon ei ollut tilaa, luovimme salmen reunaa edestakaisin, kunnes virtaus muuttui myötäiseksi ja pääsimme viimein salmen läpi Beringinmerelle. Akun ja Akutan saarten voimakkaat vuorovesivirrat hidastivat myös etenemistämme pahasti. Päästyämme väljemmille vesille alkoi matka lopulta joutua, vaikka tuntuikin siltä, että tuuli kääntyi mukanamme pysyen koko ajan vastaisena.
Laivaliikennettä salmessa oli kuin Englannin kanaalissa, suuria Aasian liikenteen konttilaivoja lähes kaikki.

Saavuimme Dutch Harboriin lopulta lauantaina iltapäivällä. Saimme paikan hinaajan kyljestä spitin laiturista, samasta jota käyttävät Deadliest Catch tv-sarjan rapulaivat. Kylälle on matkaa muutama kilometri, mutta ship supply -kauppa on varsin lähellä. Yllätykseksemme havaitsimme olevamme ainut vieraileva purjevene. Satamamestarin mukaan vain kolme venettä on käynyt tänä vuonna ennen meitä. Isompaa ruuhkaa ei siis ole.

23. kesäkuuta 2010

2010-06-23T18:21:00.000-07:00

Sand Point

55º20.015' N, 160º29.870' W

Kathy ja Vic olivat vastassa saapuessamme ja ohjasivat meidät ainoaan vapaaseen laituripaikkaan Samba-nimisen Nordhavn-moottoriveneen viereen. Natasha ja Josh olivat tulleet samaa matkaa Port Wrangelista Kathyn ja Vicin kanssa ja olivat myös matkalla samaan suuntaan eli Dutch Harboriin päin.
Seuraavana aamuna Kathy tuli kertomaan, että hän oli saanut viereisestä kalapaatista ison kuningaslohen, ja että Natasha oli luvannut tehdä siitä aterian koko joukolle. Illalla kokoonnuimmekin Sambaan seurustelemaan ja nauttimaan Natashan valmistamista herkuista. Loput valtavasti kalasta jaettiin veneiden kesken.
Tiistaina vuokrasimme yhdessä auton, jolla saimme hoidettu tarpeelliset hankinnat ja kuljetukset. Illalla menimme vielä joukolla syömään kiinalaiseen ravintolaan, mutta nyt sosiaalinen elämä on tältä erää loppu. Natasha ja Josh lähtivät jatkamaan matkaa aikaisin tänä aamulla, ja Kathy ja Vic muutama tunti heidän jälkeensä. Me lähdemme myöhemmin illalla ja jatkamme näillä näkymin suoraan Dutch Harboriin.

Olemme suureksi harmiksemme törmänneet jo täällä netti-ongelmiin. Rantakahvilan internet-yhteys toimi on-off -periaatteella, kauempana kylällä olevan kahvilan yhteys oli taas ajoittain kuin kohmeessa. Ehkä erikoisin paikka oli satamamestarin toimiston alakerta, jossa betonilattialla istuen saattoi hyödyntää seinän takana olevasta puusepänverstaasta tulevaa signaalia. Tämäkin yhteys oli kuitenkin niin hidas, ettemme saaneet edes kaikkia sähköpostejamme auki. Sand Pointista eteenpäin tilanne ei suinkaan parane, joten joudumme ilmeisesti siirtymään piakkoin pelkkiin teksteihin, jotka voimme onneksi lähettää suoraan veneestä.

18. kesäkuuta 2010

2010-06-21T11:52:00.000-07:00

Amalik Bay

58º05.344' N, 154º29.229' W

Lähdimme aikaisin tiistaiaamuna Kodiakilta kohti Shelikofin salmen toisella puolella olevaa Amalikin lahtea. Kapean Whale Passagen ajoitus osui oikeaan, ja saimme myötävirran avuksemme. Ainoa haitta oli se, että tuuli oli aivan vastainen. Luoviessamme hitaasti pitkin Kupreanofin salmea, bongailimme siellä täällä pintaan nousevia sillivalaita ja pinnalla kelluvia merisaukkoja. Kylmän viiman takia Latte puettiin ensi kertaa alaska-vaatteisiin, jotka osoittautuivat hieman liian suuriksi. Tassut hävisivät lahkeiden sisään, ja koiraparka oli lähes liikuntakyvytön. Pekan kavennettua lahkeet teipillä, tilanne korjaantui oleellisesti.

Kupreanofin salmen noin 30 solmun vastatuuli jatkui koko Shelikofin salmen ylityksen ajan. Vasta lähes 24 tunnin ryskytyksen jälkeen laskimme ankkurin tuttuun paikkaan Amalikin lahden suojaiseen pohjukkaan. Muutaman tunnin unien jälkeen lähdimme kalastamaan ja katsomaan karhuja. Lahtea ympäröivillä rannoilla oli yhteensä 20 harmaakarhua, joista viisi emokarhua pentuineen. Oli alaveden aika, ja kaikki karhut olivat kaivamassa rantamudasta huotrasimpukoita, jotka ovat niiden pääasiallinen proteiinilähde ennen lohikauden alkua.

Kävimme myös Geographic Harborissa ja totesimme olevamme ainoa vene koko alueella. Palatessamme poikkesimme hyväksi tietämäämme rock fish -paikkaan. Ennen kuin pilkki oli ehtinyt pohjaan, koukuissa oli jo kiinni kaksi kalaa. Ja ennen kuin Riitta oli ehtinyt sanoa, että oikeastaan kaksi kalaa riittää, Pekka oli pudottanut pilkin takaisin veteen, ja siinä oli taas kaksi kalaa. Saimme näin neljä kalaa alle kahdessa minuutissa. Savustettu rock fish oli erinomaista, vaikka kalastusnautinto jäikin lyhyeksi. Pudotimme vielä illalla Sareman perästä pohjapilkin, ja aamulla siinä oli pari kiloinen turska. Hyvä niinkin, vaikka yritimmekin kalastaa ruijanpallasta. Turska nautittiin seuraavien päivien aikana sekä savustettuna ja keittokalana.

Perjantain sääennuste oli vihdoin suotuisa eli itätuulta, ja päätimme jatkaa suoraan Sand Pointiin. Nostimme ankkurin iltapäivällä käytyämme ensin ottamassa viimeiset kuvat rannan karhuista ja kalastamassa rock fishejä matkaevääksi. Ajaessamme ulos Amalikin lahdelta näimme sen suulla useita harmaavalaita, jotka olivat palanneet tutuille kesälaitumilleen. Alkumatkasta saimme nauttia purjehtimisesta kokonaista kahdeksan tuntia, mikä on Alaskassa enemmän kuin harvinaista. Tämän jälkeen tuuli tyyntyi lähes kokonaan, ja jatkoimme moottoroiden kohti Sand Pointia, jonne saavuimme myöhään sunnuntai-iltana.

14. kesäkuuta 2010

2010-06-14T18:18:00.000-07:00

Kodiak 14.6.2010

Viikko Kodiakissa on kulunut mukavasti. Rästiin jääneitä töitä on tehty paljon, tosin ei vieläkään kaikkia. Moottorille on tehty kaikki voitava, sisimmäinen keulastaagi on myös asennettu uudestaan, mastoportaat ylettyvät nyt ylempiin saalinkeihin ja tuulimittarin anturi on vaihdettu toimivaan. Valkopäämerikotkilla on tapana istahtaa mastojen huippuihin, siinä ehkä anturin rikkoutumisen syy. Vähitellen kaikki tarvittava tai siksi luulemamme alkaa olla koossa. Marty lahjoitti meille vielä viisimetrisen, alumiinisen jääkeksin läksiäislahjaksi.
Kävimme pari iltaa sitten Marionin ja Martyn luona kuningasrapuillallisella. Ravut olivat Shelikof Straitista noin 300 metrin syvyydestä pyydettyjä ns. kultaisia rapuja. Olimme aikaisemmin luulleet, että kuningasrapuja pyydetään vain Beringinmereltä.
Tarkoituksemme oli lähteä tänään iltapäivällä, mutta kuultuamme sääennusteen, pistimme suunnitelmamme uusiksi. Aleuteille saakka on voimassa ”Gale Warning” lounaasta, siis suoraan vastaista. Vasta perjantaiksi luvataan kevyempää keliä. Päätimme näin ollen lähteä aikaisin huomisaamuna Whale Passagen kautta Shelikof Straitin toiselle puolelle Amalik Bayn pohjukkaan odottelemaan parempaa keliä.

8. kesäkuuta 2010

2010-06-13T18:13:00.000-07:00

Kodiak 8.6.2010

57º47.212' N, 152º24.538' W

Kuukausi Alaskassa kului liiankin nopeasti venettä kunnostaessa. Sää suosi niin, että maalauskin onnistui. Islannin tuhkan aiheuttama vajaan viikon viivästys tosin tuntui pitkinä työpäivinä. Vene laskettiin veteen 27.5., ja Riitta ja Latte saapuivat kaksi päivää tämän jälkeen. Ystävämme Paul lainasi autoaan sekä lentokenttämatkaan että ostosten tekoon. Mark Gustafson toimi Anchoragessa paikallisoppaanamme ja saimme käyttää myös hänen Costco-korttiaan, jolla ostimme purkki- ja kuivamuonaa kolme suurta kärryllistä, yhteensä useita satoja kiloja. Kathy ja Vic olivat myyneet talonsa Girdwoodissa, ja saimme heiltä autotallin tyhjennyksen yhteydessä lähes 20 jerrykannua polttoainetta varten. Ne on nyt kiinnitetty kannelle molemmin puolin kaiteisiin. Kaikki tämä on kasvattanut veneen painoa yli kahdella tonnilla, ja lisää tavaraa on vielä hankittava.
Olimme valmiit lähtöön jo 3.6. mutta Alaskan lahden myrsky piti meidät Sewardin satamassa vielä pari päivää. Pääsimme viimein lähtemään 5.6. Ensimmäinen legimme oli peräti 9 mailia Thumb Coveen, josta jatkoimme seuraavana aamuna kohti Kodiakia. Sääennuste oli 20 solmua idästä, mutta kuten Alaskassa usein käy, suurimman osan matkaa oli lähes tuuletonta. Vanha maininki suoraan sivusta sen sijaan teki menon melkoisen rullaavaksi. Ensimmäinen yöpurjehdus puolentoista (Latten lähes neljän) vuoden jälkeen ei onneksi tuottanut vaikeuksia. Kaikki näyttää veneessä toimivan hyvin. Ja jääpotkuri tuntuu antavan hyvän nopeuden. Kiitos Mepratuotteelle erinomaisesta hinnoittelusta!

Saavuimme 7.6. alkuillasta Kodiakin satamaan, jossa Kathy ja Vic sekä satamamestari Marty olivat meitä vastassa. Viivymme täällä muutaman päivän jatkaen veneen kunnostamista ja varustelua. Olimme tilanneet joitakin varaosia suoraan Kodiakille, koska emme halunneet jäädä odottelemaan niitä Sewardiin. Joten aika ei tule pitkäksi, vaikka seuraava sääikkuna länteen lienee vasta viikonloppuna, jolloin jatkamme matkaa Aleuteille.

2010-04-22T04:42:00.000-07:00

Miksi Luoteisväylälle?

Tapasimme vuonna 2008 Kodiakilla Roger Swansonin ja vaimonsa Gaynellin, Cloud Ninen omistajat, jotka olivat onnistuneet purjehtimaan Luoteisväylän idästä länteen edellisenä kesänä. Tätä ennen he olivat kahdesti joutuneet kääntymään takaisin hankalan jäätilanteen vuoksi. Samana kesänä seurasimme Unalaskassa, kun australialainen Berrimilla III:n kapteeni Alex ja Amodiñon espanjalainen kapteeni Juan perheineen laittoivat veneitään kuntoon Luoteisväylää varten. Meitä ajatus pohjoiseen menosta ei kuitenkaan tuolloin kiinnostanut, koska olimme päättäneet lähteä täysin päinvastaiseen suuntaan eli Etelänapamantereelle.

Olimme suunnitelleet lähtevämme Alaskasta kohti Etelänapamannerta kesällä 2010. Koska Suomi on allekirjoittanut Etelänapamannersopimuksen, käännyimme lainkuuliaisina kansalaisina Suomen ympäristöministeriön puoleen vuonna 2009 ja laitoimme purjehduslupa-asian vireille. Lupa-asiaa selviteltiin ministeriön kanssa kuukausia. Lopulta kävi selväksi, että luvan saanti oli tehty meille käytännössä mahdottomaksi. Koska emme kuitenkaan olleet vielä valmiita palaamaan tropiikkiin muiden pallonkiertäjien joukkoon, Luoteisväylä nousi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Olimmehan jo valmiiksi lähes sen länsipäässä, eikä toista tilaisuutta enää tulisi.
Valmistelut ovat nyt jo pitkällä. Varustelu, niin veneen kuin miehistönkin, on vaatinut runsaasti suunnittelua ja uusia hankintoja. Tämä kaikki on ollut tavallistakin hankalampaa, koska vene on USA:ssa ja me Euroopassa. Aikaa veneen kunnostamiseen on paikan päällä runsas kuukausi edellyttäen, että ilmatilat pysyvät auki riittävän kauan, jotta Pekka pääsee lähipäivinä lentämään Alaskaan.
Suunniteltu lähtö Sewardista on kesäkuun alkupuolella ja, jos kaikki menee hyvin, meidän pitäisi olla Halifaxissa, Nova Scotiassa, syys-lokakuun vaihteessa.